K:N EMÄNTÄ. Kalervo, malta että taitais hän, oi jumalat! oma poikamme olla. Kalervo, ne silmät ja ne hiukset pientä Kullervoamme muistuttavat.
KALERVO. Vaimo, minä pelkään, että niin on, ja taidan tuskin hengittää ja kylmä hiki otsastani kihoo.
K:N EMÄNTÄ. Näköni pimentyy, enkä tiedä, missä seison; mutta kaiketi uneksun, uneksun.
KULLERVO (itseks.) Mitä sanoo tämä vaimo? Hän ilmoitti jotain uumousta, että taitaisin poikansa olla. Maa ja taivas! Nyt immen puhe metsässä muistooni joutuu. (Kimmo tulee). Kimmo, nyt taidamme toinentoistamme kädestä ottaa. Emmekö kiroo näitä käsiä? Mutta sano minulle keitä nämät ovat.
KIMMO. Sinäkö tässä? Taidanko uskoa, mitä näen?
KALERVO. Tunnetko miestä, Kimmo?
K:N EMÄNTÄ. Sano pian!
KIMMO. Hyvin hänen tunnen: poikanne, Kullervo, hän on.
K:N EMÄNTÄ. Kullervo! (rientää syleilemään Kullervoa).
KELMÄ. Korkeuden jumala!