KALERVO. Kaikesta nyt lopun tehköön kuolema!
K:N EMÄNTÄ (vetäen itsensä äkisti Kullervosta pois). Mutta miksi sinun murhamiehenä kohtaan, minä onneton! Mikä aika meillä vuorokaudessa nyt, yö vai päivä? En nyt tiedä, koska uneksun ja hourin, ja katkerasti unissa sydämmeni kärsii. Tulta iskeilevä jumal', miksi tämä hetki, joka olis meille tainnut soma kohtaus olla, mutta murheen äärettömän toi? Miksi häntä enään, pilvien Pitkäinen, luoksemme viskasit, kosk'ei hän iloa saattanut meille? Tuli hän, jonka tuleman ei enään pitänyt olis, mutta eipä tullut hän, ketä varroimme; niin metsään tyttäreni ihana kuoli, kuolosta poikani palasi, mutta murhan haamulla, että kauhistuen häntä katselen. Tuli siis mies »turpeen alainen», mutta ei heimonsa iloksi hän tullut. Ja koska tapahtui ennen niin ettei kuollut mies emonsa riemuksi takaisin tullut?
KULLERVO. Niin olet mun äitini? Terve!
K:N EMÄNTÄ (välttäen Kullervoa). Ellös mua lähestykö, poikani hirmuinen.
KULLERVO (kääntyen Kalervoa kohden). Isäni sinä? Terve, kunnioitettava mies! Tässä on poikasi.
KALERVO. Pois! En tunne sinua; mutta jos säästää tahdot tätä harmaapäistä, niin riennä tästä matkoihis ja tätäkohden ellös koskaan kääntykö. Tee se ja kiiruusti!
KULLERVO. Tässä minulle sisar? Terve, neito, terve!
KELMÄ (välttäen Kullervoa, joka aikoo lähestyä häntä). Oi veljeni! elä tule tänne; sinä olet minulle kamoitus.
KULLERVO. Kimmo, tämä taitaa mielen pyörryttää ja riivata. (Itseks.) Poika, orvoksi jäänyt, vuoskymmenien kuluttua isänsä ja emonsa kohtaa taas, mutta eivät tunne häntä enään, ei siittäjänsä eikä kantajansa armas, vaan oven hänelle osoittavat, käskein hänen kauvas siirtymään. Se ehkä nyt on parhain tehty, ja sentähden rientää tahdon. (Menee kiivaasti ulos).
KIMMO (itseks.) Voi minua! nyt viipymystäni alati kirota täytyy.