K:N EMÄNTÄ. Kalervo, ken oli tämä mies?
KALERVO. Ei muistella häntä, vaan niinkuin hän huoneestamme katosi, niin kadotkoon hän mielestämme myös.
K:N EMÄNTÄ. Pojaksemme hän itsensä sanoi, se oli hän myös, se Kullervo oli. Minä kuolen jos en enään häntä nähdä saa. (Kullervo tulee takaisin).
KALERVO. Oi, tuossa tulee hän!
KIMMO. Oi, Kullervo! mitä on nyt sinulle tapahtunut?
KULLERVO. Minä kuullut olen, että elävät isäni ja emoni vielä ja että asuntonsa tässä on, liekö se totta?
K:N EMÄNTÄ (kiirehtii syleilemään Kullervoa). Armas poikani, tule helmoihini! Tule, tule rinnoilleni ja lepää siinä yhtä hellästi kuin ennen! Kovaa kovempi se emo, joka poikansa hylätä taitaa, ja minäpä olin näin armotoin. Mutta tiedä, koska puolestasi käännyin pois ja kätesi tyhjää haperoita annoin, niin silloinpa pakahtua sydämmeni tahtoi. Mutta ole nyt terve tultua! Kullervoni! Terve, kaunohiuksiseni!
KULLERVO. Olet toki lempeä ja armelias.
K:N EMÄNTÄ (aina syleillen Kullervoa). Kaunis olit lasna, kaunis miehenäkin olet. Toki seisot vielä ikäsi aamupäivässä, se on se soma aika nuoruuden ja miehuuden välillä.—Mutta voi tuota merkkiä tuossa! Tunnoton, häijy Unto, miksi rumistit poikani muodon näin?
KULLERVO. Siitä merkistä kiusani kotoisin ovat, joita ei sylisikään poista enään.