KELMÄ. Oi, sisareni onneton!
K:N EMÄNTÄ. Kuinka tiedät tämän murheen asian?
KULLERVO. Mitä nyt ilmoitan, sen kaksi paimenta vielä todistaa, jotka näkivät nuoren neidon kuolon.
K:N EMÄNTÄ. Toki tiedän sun vaivoista pääsneeksi ja rauhassa makaavan; kuitenkin tuntee sydämmeni kivun, koska Ahden hirmuista linnaa muistelen.
KELMÄ. Hän uponnut on, vaan ei itseänsä upottanut.
KULLERVO. Taiten juuri hän itsensä pyörteen kitaan syöksi, ja kuin viattomuutensa hän kadotetuksi näki, sentähden läksi hän, hourupäinen, Ahden jyrisevään kartanoon.
KELMÄ. Se leikinlasku tässä ei sovelias ole.
KULLERVO. Totuutta haastelen, jumal' avita! pimentymätöntä, auringon kirkasta totuutta.
KELMÄ. Saastainen loka senkaltainen totuus.
KULLERVO. Sinä siveä impi.