KELMÄ. Hän elää, avaa silmänsä ja virkoo. Emon' armas, katso ylös!
KALERVO. Se muoto ei ole järjen.
KELMÄ. Elä siirry, elä siirry hänestä, järjen kirkas loimo.
K:N EMÄNTÄ. Lapseni, missä olemme?
KELMÄ. Huoneessamme. Emoni, kaikki vieraat aatokset nyt poista ja hillitse kuvailukses: tee niin, tee niin ja minuun katsahda niinkuin ennen, muutoin näännyn murheesen.
KALERVO. Lapsikas tyttö, auttaisiko siinä keskusteleminen?
K:N EMÄNTÄ. Mua taluta rahille tuohon. (Kelmä taluttaa häntä istumaan).
KELMÄ. Kadonnut on hämmennykses, luulen.
K:N EMÄNTÄ. Jo taasen muistostani kiinni saan ja murheen perimmäisimmän pimeyden näen, joka kohta kuolon yöksi käy, ja levon ehtii väsynyt sydän.
KULLERVO. Nyt olin sua kohtaan paholainen, emoni, niinpä olin, mutta sanaakaan ei siitä, ei yhtään. Mutta mistä tiesin, että äitini tytär hän oli?