K:N EMÄNTÄ. Poikani, tästä kauvas pakene ja elä outona vieraissa maissa, siksi kuin päättyy elinkautes onneton.
KULLERVO. Nyt sen päätän, nyt on aika ales Tuonen uumentoihin mennä niinkuin nuoli. Kosk'ei menty tästä korkeuteen päin, niin ales mustaan syvyyteen, että silmät tulta lyö.—(Itseks.) Mutta vielä elää Unto, syö, juo ja mässää ja vihdoin, töittensä palkinnoksi, ehkä nukkuu makeasti unehensa viimeiseen. Soveltuisko tämä? Mies saakoon kuolon verisen jo ennen huomispäivän laskua; siinä, Unto, tuomiosi on, ja niin kauvan elää vasikka, kuin veistä hiotaan. (Ääneensä). Isä, sun rautapaitas jo kauvan ruostunut on; nyt tahdon sinulta sen lainata ja kirkastaa sen sodan kuumuudessa.
KALERVO. Taitaisiko ukko heikko, harmaapää mitään ryöväriltänsä kieltää, jonka kädessä henkensä on? Ota sotapaitani, sen paino sinun upottakoon.
KULLERVO. Untolaisten vereen. (Menee).
K:N EMÄNTÄ. Hän sotaan aikoo ja tietyn surmansa kohtaa. Mitä voi hän ehkä väkeväkin, ajan pitkään yksin paljouden voimaa vastaan?
KALERVO. Häntä surkutella! Kirouksen hänelle annan kumppaniksi retkellensä, toivoen toki, että ilkeä Unto miekastansa kuolon saa. Iskekööt yhteen kuin lennossa kaksi noidannuolta ja toinen toisensa lävistäkööt ja, yhteennaulittuina näin, kaatukoot tappotanterelle. Silloinpa yht'aikaa mailma kahdesta pedosta pääsisi.
K:N EMÄNTÄ. Tämä onneton toki oma lapsemme on.
KALERVO. Hiiteen jo lapsioikeutensa mennyt on. Hän lapsemme? Peto, rosmo, häijyhenki, joka vaivaa meitä! Tätä lapsenamme pitäisimme? Ne siteet hän jo ijäksi on katkaisnut, niinkuin kehdossaan hän kapalovyönsä rikki reväisi. Mutta mikä merkki tämä? Että samoin hänen kopeasti katkaiseman piti liitteet kaikki, jotka toinen toisiimme ja jumaliin meidät yhdistävät. Sen hän tehnyt on, ja hirveällä tavalla, että ansainnut hän olis kuolon monenkertaisen, jonka kädestäni hänen saaman pitäis; en toki omaan vereheni itseäni tahraa, mutta siirtyköön hän silmäini alta.—Me taidamme täällä elää vielä, vaikka armaan tyttäremmekin kadotimme; ja on minulla Kimmo, jonka seura metsissä ja vesillä mulle hauskuutta antaa. Missä ollee miesi nyt?
KELMÄ. Hän nuottaa paikkaa järven rannalla, jota työtä hän on tehnyt päivän pitkän.
KALERVO. Ahkera kuin muuriainen, se mies.—Ainikki! Mieli kauhistuu sun loppuasi muistellessa. Sinä peikko mieheksi, kuinka hävytön sun tunnustukses! Se väkisin veitseni rintaas kiihoittaa.