KIMMO. Näetkös tätä, joka tässä keskellä otsaani irvistää? Sinullepa se ylemmäs on painettu, että keltaiset kiharas sen peittää taitaa, mutta tämä tässä näkyy aina niinkuin pilkku härän ottikossa.
KULLERVO. Siinä, missä miehuus loistaa, istuu meillä tämä variksen-jalka ja polttaa meitä ijankaikkisesti, polttaa vielä Tuonen maassa.
KIMMO. Orjia olemme, ikeen alle meidät notkisti kova onni.
KULLERVO. Ei iestä yhtään, mies.—Mutta miksi meitä surman päivänä armahtivat, koska hävitettiin isäni huone ja sen asujamet, paitsi me. Jospa miekka meidätkin silloin kaatanut olis!
KIMMO. Unto, kenties, asiaa ei enään verisemmäksi tehdä tahtonut.—
Muistatko tätä kauheata päivää?
KULLERVO. Niinkuin muistelee polvenkorkuinen poika. Synkeät ajat olivat, kaksi veljeä sillon toinen toistaan verisesti vainoivat.
KIMMO. Ensinpä Unto eripuraisuuden siemenen kylvi ja viha kiihtyi vimmatusti, kunnes miekan melskeissä verta laskettiin. Mutta viimein, salaa niinkuin haukka, karkasi Unto joukkonensa isäs huoneen päälle ja surmasi Kalervon perheen. Toki jätti hän meidät, jotka vielä kovempi onni orjuuteen heitti; mutta eipä meistäkään sillon Kalma kaukana ollut. Muistatko, mies, kuinka piennä poikana sinä sillon kuumassa melakassa itses käytit?
KULLERVO. Se jo muistostani on kadonnut.
KIMMO. Koska ottelu kiivain oli, niin väkisin itses emosi käsistä irti riistoit ja ryntäsit tappelijain sekaan, jossa kova vaara isääsi uhkailevan näkyi, mutta tuskin ehdit miekkain vinkunan ennenkuin kaaduit.
KULLERVO.. Seisoinpa sillon lähellä Tuonen rantaa, mutta kiukkuinen kohtalo mun takaisin veti näitä päiviä näkemään. Tapahtuipa niin; mutta hävittäjää kohtaan koston vannonut olen. Kuoleman ja tulen heidät menettämän pitää, ja äänettömyyttä ympäri entistä Untolaa elköön hämmentäkö muu kuin huuhkain käheällä huudollansa.