KIMMO. Vaiti huuhkaimen huudosta. Sitä muistellessa läpi ruumiini väristys käy.
KULLERVO. Sinua kamoittaa kurjan linnun ääni?
KIMMO. Malta! Koska kohtalomme yhteinen meidät niinkuin veljiksi tehnyt on, niin asian sulle kertoa tahdon. Kuule, mitä sanon: minä murhamies olen.
KULLERVO. Oi Kimmo, mitä ilmoitat!—Mutta mille tuntuu murhamiehenä olla?
KIMMO. Kullervo! kuumasti sydän povessa tytkyy, muisto riutuu ja elon kirkas päivä ehtooksi käynyt on.
KULLERVO. Jotain tämänkaltaista siinä tilassa kuvaillut olen ja arvellut mitä tekisin.—Mutta kenen kalmanhaisu sinua vaivaa?
KIMMO. Erään Untolaisen; sillä näiden kahden veljen vihan tähden moni itsellensä toimitti pikimustan sydämmen; minä myöskin osani sain, ja näin oli tapaus: Äskenpä Unto miehinensä pahoin isäs karjan riistänyt oli, huhtansa polttanut, laihon juuri terää tehdessä ja kivistelivät mieltäni nämät rosmotyöt, että kostaa tahdoin ja pianpa toivoni täyttyi myös.—Metsässä käydessäni erään Unnon miehen kohtasin ja paikalla vasamani läpi selkänsä ammuin, että kärki ulos rinnasta tunki. Kiljahtaen kaatui hän ja vereensä nukkui, mutta suohon ruumiinsa hautasin ja haudan sammaleilla peitin. Mutta tehdessäni tätä lenteli ympärilläni huuhkain, ilkeästi huudellen, ja senpä tähden kamoittaa mua vielä tämän linnun ääni. Sillä olenpa katala mies ja muistelen levottomuudekseni, mitä tehnyt olen, vaikka tiedän, ettei käy sitä parantaa.
KULLERVO. Teit sillon salamurhan, mies!
KIMMO. Tämä jääköön tähän; mutta kuule varoitukseni: kätes verestä säilytä ja koston tuumat aivostasi poista; melkein aina työtänsä kostaja katuu, mutta katumuksensa on myöhä.
KULLERVO. Malta: miten elää tässä palvellen sukuni surmaajata?—Mutta Unnolle ei toki hyötyä työstäni oleman pidä, sillä orjana en hälle siivosti askartele, vaan ylpeästi tässä ympärillä käyskelen ja katselen muiden raatamista ja vaiti olen. Mutta tämä sappea tekee, polttaa vertani ja silmät päästäni puhkaista tahtoo. Juuri niin, Kimmo, mutta mitä hankkisi mies? Karkaisinko? Mutta merkityn orjan vangitsevat ja omistajansa käteen tavaran jälleen tuovat. Rupeisinko rosmoksi, metsän vallattomaksi pojaksi? Talven kylmyys rosmon metsistä pakoittaa. Emmehän taida siellä eleskellä sekä kesät että talvet, niinkuin sinipiiat Havulinnan liepehillä? Mutta orjanako tässä Unnon sarkaa kaivaisin sekä sateessa että päivän kuumassa paisteessa? Kiusa ja kuolema! Mutta taasen tässä verkastella näin ja ajan juoksua katsahdella poven halkaista tahtoo ja tukehuttaa vihaisen mielen. Kimmo, oletko vangista vuoressa kuullut? On teräsvuori, joka tuhansia penikulmia korkeuteen kohoaa, tuhansia tunkee syvyyteen ja sama on sen levyys ja pituus. Keskellä tätä vuorta, sen sydämmessä löytyy komero, niin pieni, että vanki, joka siellä nääntyy, tuskin kymeröissä mahtuu siinä istumaan, eikä läpeä niin suurta, että hyttynen hengittää taitaisi, juokse tästä tulos raikkaasen ilmaan. Tähän kuumaan ahtauteen vanki ainiaksi tuomittiin, sillä kuolla ei hän saa, vaan tukahtua ikuisesti täytyy, ja ikuisesti enenee kolossaan tulinen kuumuus. Niin hän kauvas kätketyssä kammiossaan asua saa vuosituhansien kuluessa; mutta tämä on tuska.