UNTO (yksin). Eipä kuulu miehiäni metsästä vielä; pahasti, luulen, on tämä hirvenajo voimiansa koettanut, ja viimein ehkei sorkkaakaan saaliina heillä.—He kotihin rientäkööt toki, ennen yön ehtimistä, sillä aavistukset pahat mieltäni kiusanneet ovat: joka hetki kuin näkisin mua lähestyvän villityn Kullervon, yön pimeyteen peitettynä.—Voi, että syntynyt on tämä mies! tahi oikeimmin sanottu: voi että synnyin tänne minä, minä Untamoinen, joka heimoni veren vuodattanut olen ja paljon verta vierasta vielä!—Miksi en sovinnon äänelle korviani kallistanut, ennenkuin riitamme sai tuon verisen muodon!—Mutta eteenpäin kulkee kaikkivaltias aika. (Kiili tulee oikealta). Sinä kumppaneistas erinnyt olet?
KIILI. Kohta ovat he tässä.
UNTO. Kuinka päättyi hirvenajo?
KIILI. Tyhjä käynti.—Mutta miksi nämät työläät retket, koska meille melkein ilman vaivatta tarjona rikas aarre on? Solisevan ojan partaalla se vartoo meitä, ja yksi kämäys, niin on se pivossamme.
UNTO. Jotain tarkoitat?
KIILI. Suorasti sanottu: Jonakuna pimeänä yönä saa Ruotus ja pöyhkeä ämmänsä meiltä näpsäyksen, joka heidät ainiaksi nukuttaa, mutta aarteensa ovat meidän. Pikaisesti, ennenkuin tiedämmekään, tämä tehty on, ja rikkaita olemme, suruttomasti elämme aina kuolinpäivään.
UNTO. Suuri, Kiili, siinä kohdassa, jo velkani on.
KIILI. Velat uudet vanhat mielestämme saattakoot.
UNTO. Tunnenpa puheen lahjasi.
KIILI. Tosin elonpyörämme alesmäkeä jo kiiriskelee, mutta ehtoosen on vielä matkaa. Taidammehan elää vuosia vielä, hyvin huikeasti viisi ja kaksikymmentä, joka on aika kappale ajan tiellä.