TIERA. Ha ha ha! veitikka, sinä.
NYYRIKKI. Vikkelyyttä siinä tarvitaan.
TIERA. Mutta sitten, sitten?
NYYRIKKI. Kaatoipa multa kontio naudan, ja karkuun lähdin taas ja aina seurasi mua onni. Nyt on virkani lintuja murhata ja, sitä harjoittaissa, viimein, luulen minä, kiikahdan rakohon mustan mullan. (Viksari on nukkunut). Usko minua, ystäväni, meitä kaikkia kerran musta kuolo päähän koppaa.
TIERA. Yksi toisensa perään hän meitä maahan nuijii, juuri niinkuin uni tällä hetkellä tässä nyt; ja uni on kuoleman esikuva. Tässä taidamme selvästi nähdä, kuinka se kuoppasilmä täällä kanssamme peuhaa. Vähän aikaa sitten, keikuit vielä pystyssä meidän kaikkein päät, mutta onpa meistä kaksi jo kumartunut, ensiksi Tiimanen, Viksari sitten, ja nyt siis on vuoro meidän, mutta kumpi meistä kahdesta nyt ennen koukistuu, sitä nyt haarikan kanssa koettaa tahdomme.—Saas tästä. (Juo).
NYYRIKKI. Me juomme. (Juo).
TIERA. Iloinen mies.
NYYRIKKI. Joka päivä iloinen ja huviksi kaikille, joilla edes luskakin lämmintä verta sydämessä on. Tarinoita taidan yöset läpitse ja arvoituksistani ei loppua tule.—»Taivaan kiero vei meilt' päivän tiedon pellon voiteen päältä»; siinä on yksi kohta. »Viisi pitää, viisi pieksee tiaisen nokkaa kannon päähän»; arvaas se. »Hevoinen hyppää hyrskyttää, pitkin rantaa rouskuttaa, suovesi hulisee, kultavesi kulisee»; mikä semä? »Kilkkaas kalkkaas, kivinen pelto, rautanen äes koivun kuorest siemen»; entäs semä? Mutta mitä sanot muistostani? Taidanpa laulaakin. (Laulaa).
Saappas täältä, ystäväin,
Sä kurja Keikkaveikko,
Kumauta poskehes
Ja irvistä kuin peikko.
Jo karjassa käydessäni tämän laulun opin. Mutta mitä äänestäni lausut?
Mutta juodaan, rakas veljeni, Tiera, oma ystäväni, juodaan!