KIMMO. Saitko tiedon, mies? Syvällenpä se maahan kätkettiin.
KULLERVO. Kimmo, elä katso päälleni noin aaveen tavalla!
KIMMO. Mistä maasta olet?
KULLERVO. Nyt leikkiä lasket. Sinä et tuntisi Kullervoa, kumppanias
Untolan päivistä?
KIMMO. Hänen tunsin, mutta nyt en häntä nähnyt ole, sitten kuin tästä hän läksi, puetettuna rautapaitaan. Sinä, kenties, sanoa taidat, missä nyt löytyy keltakiharainen mies?
KULLERVO. Hän on tässä; Kimmo, minä Kullervo olen.
KIMMO. Ammenna sitten, taivas, kirousta päällensä niin kosolta kuin ennen, koska rapaa sadoit, tahi niinkuin meri, koska se vettä vuosi: sumea on tämä tarina, mutta kaukaisimpia aikoja se kertoilee.
KULLERVO. Sinä kiroilet?
KIMMO. Sen te'en, mutta tuumailtuani enpä oikein tiedä, ketä ennen mun kiroilla pitäis, häntä vai itseäni.
KULLERVO. Jätä kirous ja ole iloinen!