KIMMO. Mies, sinä karvani pöyhistymään saatat. Mikä voima sun suosta nosti, johon vuosia kymmeniä sitten sun syvälle hautasin?
KULLERVO. Käy järkees, Kimmo, ja havaitse entinen toveris, Kullervo.
KIMMO. Sen valehtelet; Kullervo merkkiä otsassansa kantoi ja sentähden häntä tähtipääksi sonniksi kutsuttiin, Untolan Tähtiöksi.
KULLERVO (heittää kädestänsä tulukset. Itsekseen). Pimeys olkoon, pimitköön järkeni valo myös, niin kuin häneltä tuossa; ehkä vähemmin tuntisin kauhistuksia näitä.
KIMMO (ottaa laattialta rautapaidan ja viskasee sen Kullervoa kohden, joka toki väistää). Mene Hiiteen, Untolan peto! (Juoksee ulos).
KULLERVO. Tämähän on kuolemata kamalampi. Aatus hämmästyy, koska elinkauttani taakseni katsahtelen, enkä tiedä miksi synnyin tänne ja ken mun synnytti, en tiedä. Kaikki sekoitus on ja hirveä yö!—Jos rukoukseen kävisin, häneltä armoa anoisin, joka pilvi-vuorilla vallitsee?—Mutta maksaisko se vaivaa? Sinä mieletön! Korvansa ennen kirahduksen pienen lintuisen mailman ääristä kuulisi, kuin Kullervon äänen, vaikka ämyrillä hän huutais, että kajahtelis avaruus. Pois rukous ja kyyneleet! nyt keinos ainoa on kuolon tie; kuolla tahdon, jo ennen päivän nousua astun Tuonen sumuiseen ilmaan.
KALERVON EMÄNNÄN ÄÄNI (maan alta).
KULLERVO. Mikä ääni tämä? Lemmen lintuhan se lauloi. Emoni ääni, joka kaikui Manalasta, nimeäni mainiten!
K:N EMÄNNÄN ÄÄNI. Kullervo!
KULLERVO. Hänen äänensä! Kaiju, ääni, veisaa menneistä kevä-ilmoista, laula kehtolaulu, ja kuuntelenpa kaiken yön enkä kuolemaan riennä.