VIIDES KOHTAUS.

Entiset pait Sakeus.

JOAS (erikseen). Voi, etten taida sinua estää! sillä aavistanpa pahaa.
(Menee.)

KUUDES KOHTAUS.

LEA (yksin). Kurja isäni, sun kulta-arkkusi on sun rakas maailmasi, joka painaa sinua niin päivällä kuin yöllä. Tuskallinen ompi rikkautesi onni, vaikka olisitkin koonnut tavarasi oikeuden mitalla. Mutta, isäni, oletko aina käytellyt tätä mittaa? Toista pelkään minä ja pelkään taivaan rangaistusta, joka taitaa kiroukseksi muuttaa huomenlahjan mennessäni miehelään. Rikkaasta isästä lähden rikkaalle miehelle, mutta luulenpa, että on heillä molemmilla syytä katsoa surun pimentämällä silmällä rehellisyyden kultavaakaa, ja silloin ehkä synkistyy heidän elämänsä päivä. Ah! heidän aarteensa ovat mun sielulleni kauhistus. Mutta ilon ja rauhan tarjoo sydämelleni köyhä Aram. Hän lempii Leaa Lean tähden, vaan ei hänen isänsä kullan tähden, ja Lea lempii häntä ja tahtoisi mennä hänen vaimoksensa, mutta toisin on isäni tahto. Ah, kuinka katkerata erota sinusta, sä päiväni lempeä! Sinua lemmin, vaikka oletkin Sadusealainen etkä usko, että kuolemme elämään ijankaikkisesti. Mutta ehkä uskot toki, vaikka et usko, ehkä epäilet, nuorukainen, kaunis ja ylevä. Ylevä sä olet kuin Jerikon palmupuu, joka taivaan korkeudessa humisee, ja kaunis sä olet; ihanata ompi sua katsella kuin Nebon harjalta luvattua maata. Niin sua sieluni kuvailee. Mutta jalompana, kirkkaampana seisoisit mun edessäni vielä, jos uskoisit taivaallista oppia Natsaretin profeetan suusta. (Istuu.) Oi! ei poistu mielestäni ihmeellinen mies, ei hänen haamunsa, ei hänen äänensä helinä; ja pyhänä tarinana väikkyy muistossani mennyt päivä ja mennyt valvottu yö. (Unisena.) Sun jalkojesi juurehen, punehtuen kainosti, minun sieluni vaipua tahtoo … vaipua, nukkua … nukkua uneksimaan suloisinta unta. Siitä alkaa pelastuksen tie, Jumalan valtakunnan tie. Sinne minua saata … saata minua sinne, laupias Goell (Nukkuu.—Aram tulee.)

SEITSEMÄS KOHTAUS.

Aram. Lea.

ARAM (erikseen). Hän on nukuksissa; hän lepää viattomuuden rauhallista unta. Ihanasti sievä huntu, muodostaen monikiemuraista valkeata pilveä, peittää sun pääsi, ja somasti tummat kiharasi kierteleikse tämän valkean huivin alla. Sun hameesi, mukaellen orjantappura-kukkasen punertavaa pukua, sulkee sun hienoon verhoonsa, mutta ei kuitenkaan sulje eikä peitä käsivarsiasi kyynäspäistä sormiesi ruusuisiin päihin asti; vaan paljastettuina ne kimmeltävät, voittaen päivän kirkastaman lumen Libanonin kukkuloilla.—Tämä kuva mua viehättäen vetää publikanin huoneeseen, tuon miehen majaan, jota juutalaiset vihaavat. Toki; miksi vihattu, jos virkaansa hän toimittaa kunnialla? Mutta itsekäs ja taikauskoa täynnä ompi Israelin kansa. Mutta minä, muistaessani sinua, armahani, tahdon katkaista kaikki, mikä voisi väliämme himmentää. Sinua kohden aina, vaikka Gehennan yöhön saakka, tahdon rynnistää, halkaisten vastuksien synkeät seikat.—Lea, katsellessani sinua, uneksuneena tuossa, tahtoisinpa melkein uskoa, että sinussa on kuolematon sielu. Uskoisinko, aattelisinko niin? Löytyyhän kuitenkin myriaadeja, joiden rinnalla luontokappaleen ei tarvitse juuri hävetä. Missä on siis erotus? Olisiko se mahdollisuuden siemen ihmislapsen povessa, joka siirtää hänen elikosta äärettömän kauvas? Mitä aattelen? Mitä uskon?— En tiedä, en tiedä! mutta ihastuksella katselen impeä tuossa, ihastuksella ja polttavalla vaivalla; sillä hän on kaunis kuin serafim, ja on hän ehkä huomenna Joaksen oma. Oi, kiusallinen aatos, aatos tuskaa täynnä! Hänkö kerran on lepäävä povella, joka tuossa nyt huokuu hiljaisessa autuudessa? Hän! Sinä suloisesta pureskeleva mato, katkaise jo sydämmen juuret kaikki! Hänkö nauttisi näiden huulien pyörryttävää hekkumaa, Saaronin pyhää ruusua tuossa? Mutta, Joas, haa, minä varastan sun kukkaseltasi ylimmäisen hunajakasteensa pois! (Suutelee Leaa, joka heräyy.—Aram poistuu hänestä muutaman askeleen.)

LEA. (Nousee ylös.) Aram!

ARAM. Lea!