LEA. Aram, mitäs teit?
ARAM. Mitä tein minä, Lea?
LEA. Mitä tiesin minä, mitä tiesin minä,—ah, taivaan ihanuus!—mitä tiesin minä?
ARAM. Ja minä?
LEA. Vaiti! Minä kurja punehdun ja häpeen, ja taasen häpeen ja punehdun. Vaiti, Aram, vaiti! Sinä ansaitset rangaistuksen.
ARAM. Rankaise minua!
LEA. Joaksen puolesta sen teen.
ARAM. Etkö itse puolestasi?
LEA. Voi! minä mieletön yht'aikaa sinua nuhtelen ja kiitän. Kiitän? Älä luule! Rangaista sua tahdon, rangaista! Älä luule, älä luule! Voi, mikä moninkertainen hulluus! Mutta katso naisen luontoa, katso äläkä ihmettele.—Aram, Aram, miksi teit niin ihanasti tämän pahan työsi? Aramin suudelmasta herätä ompi suloista niinkuin taivaan manna, suloista kuin taivas itse; mutta älköön niin kuitenkaan tapahtuko, ei, ei, mun ystäväni, ei! Aram, kuule suustani katkera sana, sinun katkera kuulla, mutta minun ehkä vielä katkerampi lausua. Ystäväni, älä avaa koskaan enään tämän huoneen ovea. Minä lemmin sinua, mutta, mutta vaimoksesi en tule. Joasta en lemmi, mutta vaimoksi hänelle täytyy minun mennä; sillä niin on isäni tahto, jonka olen Jumalan nimessä täyttävä. Tiedä, hän on nyt sulhaiseni; hänelle olen luvannut sydämmeni, eloni ja olentoni kaiken.
ARAM. Tämä on päätetty siis?