LEA. Hän saarnaa meille autuitten evankelioa, neuvoo meitä väsymättä rukoilemaan ja lupaa meille viimein voiton kruunun. Hän itse, vaikka jalo ja puhdas niinkuin korkeuden kirkas vahvuus, rukoilee sittenkin usein ja hartaasti meidän isäämme, jonka asunto on taivaassa. Suotko minun kertoa mitä näkivät silmäni eilen, laskiessa kauniin päivän?
ARAM. Kuultelenpa mieluisasti.
LEA. Katso, kun seurassa monilukuisen kansan tulimme erään korkean vuoren juurelle, katosi joukostamme äkisti vieraamme Galilean maasta, katosi eikä kenkään tietänyt mihin. Mutta pianpa minä ja kaksi matkakumppaniani näimme hänen astelevan vuoren varjokasta rinnettä ylös himmeitten öljypuiden suojassa. Rupesimmepa kohta kilvan ja kaartaen juoksemaan ylös; ehdimme viimein, kovin hengästyneinä, vuoren harjanteelle, jossa tuuhean seeterin verhossa katselimme jumalallista miestä, joka rukoili, kauniina ja kirkastuneena. Milloin heleässä korkuudessa viipyivät kauvan hänen ihanat silmänsä, ja koko hänen olentonsa hengitti vakavuutta ja hurskautta, milloin vaivutti hän taasen katsantonsa alas kohden itäisiä maita ja seisoi salaisesti hymyten ja niinkuin uneksuen unta pyhää. Ja näkyi siellä Jordanin laakso, Gileadin vuoret kuin sinertävä savu, ja vuorten välistä Rabat-Ammonin kaupunki etäällä, mutta tuonnempana vielä, ihan ilman reunalla, haamotti Arabian hietainen, kellahtava maa. Sinne hän katseli, mutta katseli kohden kirkasta korkeutta taas, ja hänen silmissänsä leimusi suloisin tuli, otsa paistoi kuin juhlapäivän puhdas taivas, ja hänen hivuskierteittensä ympäriltä—niinkuin tuntui meistä kaikista, jotka tähtäilimme häntä—säteili valo ihmeellinen ja kirkas, antaen aavistusta pyhien kunniasta ja kirkkaudesta. Tämänkaltaisen näimme olennon harjulla huimaavan vuoren. Ja kun läksi hän taasen käyskelemään alas, asui hänen kasvoillansa ijankaikkinen rauha. Niin hän poistui, auringon vaipuessa Efraimin kukkulain taakse iltaruskon purpuraiseen mereen ja seeteripuiden peittyessä hämärään. Kaunis, juhlallinen oli tämä näky.
ARAM. Armas Lea, oletpa maalannut sieluni eteen ankaran kuvan rukoilevasta miehestä.
LEA. Tätä älä unohda sinä, joka hurjasti riehut, kun sydäntäsi kohtaa täällä vastoinkäyminen.
ARAM. Olithan mun sydämeni korkein kalleus sinä.
LEA. Mutta perintö kalliimpi on sinulla jälellä vielä: kultainen istuin
Jehovan kaikuvassa pylvässalissa, jossa enkelien kanteleet soivat.
Rukoile, Aram, rukoile voimaa sielullesi.
ARAM. Totisesti! oletpa kohottanut masennettua mieltäni, että kerran vielä tahdon nostaa otsani ylös, vaikka nyt kuvautuukin eteheni elämäni päivä kuin Kyynelten-laaksossa illan nukkuva paiste. Mutta onhan kova osani pakoittanut eroamaan sinusta. Siis hyvästi jää. (Ottaa Leaa kädestä.)
LEA. Voi murheen hetkeä!
ARAM. Ole onnellinen!