JOAS. Saatana sun kielesi naulitkoon kiini, muuttakoon sun vaikka suolapatsaaksi. Huolisinko siitä? Minäkö ottaisin vaimokseni tuon suuren väärintekijän, koronkiskojan ja varkaan tyttären? Siitä varjelkoon minua armollinen Elohim. Se on sanani.
LEA (erikseen). Mikä ihana sana!
JOAS. Koronkiskoja ja varas, sen on hän tunnustanut itse.
SAKEUS. Ja kuitenkin vielä jälkeen tämän tunnustukseni likistit aivan rakkaasti mun kultaani sydäntäsi vastaan. Mitä aattelisin tästä?
JOAS. Mitä tahdot. Tyttäresi heitän hiiteen!
LEA. Sinua kiitän, Joas, ettäs päästät minun näistä kylmistä kahleista. Sua kiitän, vuodattaen ilon lämpöisiä kyyneleitä, kiitän sinua siitä, että aukenee jo täällä vienon neitosen etehen vapauden maailma. Mikä kultainen päivä!
SAKEUS. Suokoon Jumala, ettei Joas, enentäessään rikkauttansa, olisi ennättänyt Sakeuksen vertaiseksi luvattomain keinoin harjoituksessa, sen suokoon Jumala! Tosi! väärin olen tehnyt, mutta niin ja ehkä julkeammin vielä on tässä tehty aina kaukaisesta entisyydestä saakka. Kuitenkaan tämä ei rahtuakaan puolusta minua, ei Jumalan, eikä ihmisten edessä. Ainoastaan katumus ja parannus ja tämän, sekä oikein että väärin kootun, kultani uhraus voi saattaa tehdyn tekemättömäksi jälleen ja lahjoittaa sielulleni rauhan. Ja niin on tapahtuva tänä päivänä, tällä hetkellä taivaan äärettömän armon ja voiman kautta. Ja onpa, Herran tieten, tämä päivä tehnyt monella tavalla onnen työn. Se voimallisena viskaimena jo ajoissa poisti suvustani vaarallisen ohdakkeen, joka tahtoi juurtua mun tyttäreni tulevaisuuden peltoon. Tämä päivä on selvästi näyttänyt, että ainoastaan huoneeni tavarat ja kulta oli se morsian, jota kohden Joas pyrki yli Lean poven riettailla askeleilla. Mutta tänään on hän näyttänyt oikean nahkansa. Hän nyt, kun Sakeuksen rikkaus on mennyt, hylkää köyhän publikanin ja hänen tyttärensä. Mutta kaikki on hyvin!
LEA. Ah! tämä hylkääminen on onneksemme.
SAKEUS. Sen tiedän. Häntä et rakasta, vaan Aramia, Aramia. Mutta älä katso enään hänenkään puoleensa; sillä sinä olet köyhän miehen tytär. Niin, nytpä nähdään, mikä taivutteli poikien sydämiä huonettani kohden. Oliko se rakkaus? Oliko se ahneus? Sinäpä, mun lapsi raukkani, olet nyt se koetus-kivi, joka näyttää, kumpaisestako metallista ovat heidän sydämensä.
ARAM. Hän on se kallis kivi, jota sieluni lakkaamatta halaa. Oi, jos hänen omakseni voittaisin, niin kätkisin hänet sydämmeni syvyyteen!