SAKEUS. Tässä on hän! Kallistu hänen syliinsä, mun Leani, ja ole hänen omansa aina. (Vetää häntä Aramia kohden.)
LEA. Mun isäni armahin! (Kallistuu Aramin rintaan.) Aram, sä ihanainen!
ARAM. Lea, mun onneni luoja!
LEA. Mitä? Lepäänkö vasten sinun rintaasi omana lemmittynäsi nyt?
ARAM. Lepää, ijankaikkisesti lepää siinä!
LEA. Enhän usko onneani, ja tiedän sen varmaksi kuitenkin. Mikä suloisuus, mikä huimaava tuoksu pyhien lehtimaja-juhlasta!
ARAM. Sydämiemme juhla!
SAKEUS. Aram, tämä neito sun ansaitsee ja sinä myöskin hänen, vaikka katoaakin sinun sielusi katsanto maan mustahan multaan.
ARAM. Maan multaan? Väärin luultu, vallan väärin! Minä uskon tätä Natsaretin miestä Jumalan valituksi mieheksi; ja tietäkäät, että puhun sydämen vilpitöntä kieltä! Ah! en teeskentele, en teeskentele, niinkuin petollinen konna. Miksi tekisin niin? Olihan jo Lea omani, ennenkuin tunnustin tämän.—Niin, minä uskon häneen.
SAKEUS. Riemuitkaamme!