LEA. Riemuitkaamme kaksinkertaisesti!
ARAM. Katso, Israelin voimallinen Messias on siinä.—Minkä pidän suurimpana ihmeenä täällä? Sen, että saita viskaisee kaiken rikkautensa pois niinkuin saastaisen loan. Sitä ei saata aikaan ihmisvoima.
SAKEUS. Totisesti ei! Jumalan armo on tehnyt tässä ihmetyönsä.
ARAM. Kuitenkin; ken poisti mun silmistäni sokeuden sumun? Terve sinä kaunoinen Lea! Sun olennostasi on virrannut mun puoleheni pyhä valkeus, jonka loistaessa henkeni silmä on tunkeunut kauvas Jumalamme valtakuntaan.
SAKEUS. Selam, mun lapseni, selam! Sinä saatoit mun näkemään autuutemme auringon. Hänen näin ja ikuisen rauhan sain.
LEA. Hänen näin ja tämän kaiken sain. Me kaikkihan nyt kuulumme tuon oikean paimenen lammaslaumaan, ja minä itse, minä olen vielä Aramin iloinen, iloinen, kultainen karitsa! Oi ihanata iltaa! Mun sieluni karkeleepi kuin soidessa tuhannen simbalin, karkelee ja väräjää, niinkuin viikunalehto humisee. Kuulkaamme … kuulkaamme hiljaista kohinaa, kuin ennen hyminä Eliaan tuulen, joka Herran toi! Ah! koska olen nähnyt illan näin armahan? Jos sen nähnyt olen, niin olinpa silloin vienoinen lapsi. Ulkona tuolla, toisella puolen kaupungin muureja, mä kesäpäivänä viivyin, leikiten palmistossa. Alas pitkin taivaan lakea vieri säteilevä aurinkoinen lännen kultapilvihin päin, ja lounainen liehtoi ihanasti, liehtoi ja humisi palmujen latvoissa. Niiden varjossa mä hyppelin ja leikittelin iloisena lapsena, kun kaikui mun korviini ääni, kaikui läpi tuulen liepeän virran, huudellen Leaa, Leaa ja Leaa taas. Ken huuteli siinä? Kenen oli tämä suloisesti helisevä ääni? Ah! silloinpa emoni lemmekäs sisar, nainen mustakiharainen ja hehkuva kuin punertava ruusu, lähestyi, huudellen lempilastaan. Hän tuli, kääri mun helmaansa ja lausui: »riennä jo kotihis, riennä mun kanssani, kultaseni; siellähän vieraita Mahanaimin kaupungista huoneessamme riemuitsee, ja sinua halaavat he nähdä, syleillä ja suudella. Tule, mun lapseni, tule!» Niin hän lausui, mua manttelinsa suojassa kantaen vasten viileää, ihanata tuulta; ja näkyipä viimein armas koto. Me astuimme sisään, ja lehtien pyhästä tuoksusta täyttyi sabatin iltana huone. Sisään me astuimme, ja hymyten avasivat mulle helmansa Mahanaimin suloiset vieraat; ja nytpä sylistä syliin mä kuljin kuin kultainen hempu. Niinpä armasteltuna lintusena mä naisten varjoisilta povilta urosten rinnoille ihanassa pyörteessä kiertelin, kunnes lepäsin viimein tuojani liepeässä helmassa jälleen. Siinä autuaasti mä lepäsin ja katsahdin akkunasta läntehen kauvas, ja näin siellä auringon sammuvan loimon, joka, pyhästi hymyten, vaipui hohtavien vuorten taakse.—Tämänkaltainen lapsuuteni ihanin päivä. Ah! siihenpä tahdon verrata päivän tämän.
SAKEUS. Oi mun lapseni, oi kallis sielu! Mikä sydän tykkyy sun povessasi! Tunnenpa äärettömän riemun, katsellessani liekkiä, joka meitä kohtaan silmistäsi leimuaa, lämmittäen herttaisesti. Aram, kuule minua. Aram! (Pidellen Leaa kädestä.) Tämä lapsi tuopi sinulle ikuisen onnen.
ARAM. (Tarttuu Lean toiseen käteen.) Sen tuopi hän, ja siitäpä voin itseäni kutsua onnen pojaksi.
LEA. Kaikki hyvä annetaan meille ylhäältä.—Mutta iloitkaamme!
ARAM. Riemuitkaamme!—Joas, minä tiedän, ettet mielly yhdistymään iloomme nyt, vaan siirryt meistä kernaammin pois.