CONON. Paljon, paljon on kadotettu, ehkei juuri kaikki. Sillon vihamiehemme selkä on vapaa, hän seisoo kiinteästi Suomen ohimilla ja vallitsee merillä.—Mutta miksi haastelemme epäillen tuosta karileiristämme kuohuvassa meressä, joka on perin kukistettamaton, perin mahdoton voittaa? Niin vahvasti, niin viisaasti hänen rakensi miehen nero. Te olette nähnyt hänen kuvansa, kreivi Ehrensvärdin kuvan, lapseni?
KARIN. Minä muistan sen. Kaunoisena kuin vieno enkeli hän katseli, hän joka rakenteli täällä hirviöitä.
MARGARETA. Ilosena, viatonna kuin lapsi hän seisoi tulipeikkonsa nojalla, katsahtaen ihmetöistänsä avaruuteen ulos.
CONON. Juuri sillä puhtahalla, taivaanheleällä katsannolla loi hän Sveaporin linnan: katsasti sen asemakaavan, kohotti muurit ja tornit, kaikki valmisti, kruunaten suuren mestarityönsä. Katso, mikä Briareus, sodan satakäsinen hiisi! Kaikkialta kaikkialle kohtaa hän. Lennä pieni peronenkin hänen ohitsensa mistä mielit, ja hänen tuhannet rautakitansa kaikki voivat vilauksessa kääntyä sua kohden, voivat leimahtaa ja sillon runtoa vaihka vaskisen miehen, mi kerran, kuni tarina kertoilee, nousi merestä, ja ulettui ylös taivahalle tuon kauhean pää.
KARIN. Ja vielä olen kuullut löytyvän salakaivantoja linnoituksen alla, joiden kautta suurimmassa hädässä voidaan kaikki viskata ylös ilmaan, hävittäen elävät ja kuolleet. Kuinka uskotte, isämme?
CONON. Uskon että niin on laita johonkin määrin, mutta ei suinkaan yleisesti kaiken varustuksen alla. Sen keskellä, eräässä paikassa on, niinkuin olen kuullut, peloittava virite. Laukaseppas tämä, sytytä sata tynnöriä, ja Susisaaristossa ei hengitä yhtä olentoa sen tempun perään. Hirveästi vaikuttaa kruuti ylös ja alas ja ympärillensä koska syttyy hän ponnahtaen tuleen. Niinpä on hänehen varoiksi nerokkaita keinoja, konsteja keksitty. Senkaltainen on kuuluisa linna: voittaa mahdoton!
KARIN. Mieliistihän uskomme.
MARGARETA. Sillä se lohduttaa meitä.
CONON. Se uskokaat ja olkaat linnastamme ilman yhtään murhetta. Toki yksi on hänellä vihollinen, min kanssa ei auta voimat eikä konstit, ja on se tuo kalvea nälkä. Mutta hänestähän ei ole vielä kuulunut hätää suljetuilta poijiltamme. Kohta heittää myös meri peittonsa, ja sillon purjehtii heille leipä.—Niin kasvaa toivomme. Linnamme on vahvin pohjassa, sen nykyinen haltija, kreivi Kronstedt, urhea ja viisas mies ja sen miehistö oivallinen. Ken uskaltaa häntä lähetä? Eivät legionat enkeleitä! Ja tuolla maamme sydämmessä käyvät jo uroomme vastarintaan kuin karhut ja ovat jo useinkin antaneet Moskovalle verisen pään; ja viimein hänen soittakoot tienoistamme kuuksi päiväksi. Niin toivomme ja huudamme: eläköön Suomenmaa ja sen rohkeat poijat, eläköön armollinen kuninkaamme! (Heilauttaa kerran hattuansa.—Matti tulee vasemmalta periltä.)
KARIN. Matti!