KARIN. Margaretan kihlattu!
MARGARETA. Oo!
CONON. Pidinpä häntä omana poikanani, mutta sai hän murheellisen lopun!
MARGARETA. Hän taivaaseen astui, tulisissa vaunuissa hän kohosi, ja aukenivat pilvet. Tämä kunnia miehelle, mi kaatui maansa vartijana!— Hän on siis kuollut! Mun Aniani kuollut? Hän se kaunis?—Hyvästi!
KARIN. Myhäillen katselet ylös taivaan kumoon, mutta poskesi on lumivalkea, ja sehän ahdistaa mun sydäntäni, ahdistaa! Oi Margareta! (Painaa otsansa vasten hänen rintaansa.)
MARGARETA (silitellen hänen päätään). Älä itke, armas sisareni!
KARIN. Kuolihan sun kaunoises!
MARGARETA. Siitähän nyt sieluni autuaasti riutuu.
CONON. Katkera autuus, kurja tyttäreni.
MARGARETA. Hänen kuolemaansa katselen kuin tuo lehtinen viita idän partahalta päivän tulista laskua lännessä nyt katselee. Sinä lempeästi hymyilevä viita vaisun, valkean taivaskaton alla!—Mitä huolitte minusta ja hänestä, jonka kerran kadotin? Muistelkaatte katoa valtasen linnan, maamme laivaston kilpeä.