CONON. Oikeinhan nuhtelet sinä meitä. Ensin kaikistahan kuningas ja isäinmaa! Mutta ah! heitä kohtasi nyt kova isku tuon kalliin, kalliin kivikartanomme kaatuessa, joka, ikivuorelle rakettuna, lujaksi kuin vuori itse, komeana, aaltoin syleilemänä seisoi Suomenlahden valtijaana.—Tuliluotina nyt halkeisi vanhan sydän, elleivät itse muurit ja kiviset kastarit olisi ajoissa leimahtaneet ylös pelasteeksi kunnian ja minun poveni lievitteeksi nyt.
MARGARETA. Tämä kantakoon siis murhettanne, muistaissanne kuvaa toisesta Numantiasta.
KARIN. Mutta kiivaasti liehtoo rintanne, mun isäni. Te voitte pahoin!
CONON. Ooh ei vaaraa! Tunnenpa vaan kuuman janon ja joisin vaihka verta, Moskoviitan verta.—Taluta minua, likka, tuonne lähteelle; hämmentäähän näköäni verinen, verinen hämärä. Ah olisin nyt kymmenen vuotta nuorempi!—Osota minulle polku. (He ovat menossa vasemmalle. Matti on tämän kohtauksen kestäessä seissyt taampana murheellisella, mutta lopulta vihasella muodolla.)
MATTI. Herra, kuulkaat minua.
CONON. Mitä tahdot?
MATTI. Minä olen teitä nuorempi kolmekymmentä vuotta, minäkin voin surra ja viimein vihastua, sillä Suomi on minunkin kotoni. Katsokaat, olenpa nyt kulkeissani tiellä aatellut ja tuumiskellut tuonne tänne, ja vihdoin pyhästi päättänyt käydä tuikeaan työhön ja toimeen, olla liesussa jo ennen puolyön pimeyttä, jos te, mun isäntäni, suotte minulle lupanne ja vielä muutaman rivin mun kouraani, noin niinkuin pieneksi puhemiehekseni antaakseni jollenkin teidän tuttavalle miekkaherrallenne tuolla ylhäällä. Te ymmärrätte? Mitä sanotte?
CONON. Kuuluuhan tuo uljaalta. Poika, minä arvaan mihen mieles touvaa.
MATTI. Tappelemaan Pohjanmaalle! Siellä kuuluvat he iskeilevän yhteen joteskin.
CONON. Juuri sinne, Matti! Siellä taistellaan kuin miehet, ja kernaastihan annan sinulle lupani ja vielä pienen kirjotetun lumouskalunkin mukaas. Mene ja pue päälles tuon vainaan korpraalimme vanha takki ja hattu; tulenpa kohta itse ja annan sulle jykevän kiväärini myötäs. Mars, mies!