CONON. Sentähden ole kirottu!
KARIN. Voi sinua, Anian, kuinka taisit olla niin miehuuton, niin unohtaa isäinmaan onnen. Oi, minä en tahdo sinua nähdä enään!
CONON. Mene, ja älä koskaan enään toivo mun tytärtäni.
MARGARETA. Toki on hän vimman mies ja haastelee katkerretusta sydämmestä. Mutta miksi tuomitsisimme häntä kuulematta? Puolustakoon hän itseänsä ennenkuin ilman armoa viskaamme nimen pettäjän vasten hänen armasta päätänsä.
CONON. Tyttäreni, sun äänes tunkee syvälle mun rintaani, läpi vihan villin myrskyn, ja mun täytyy huovahtaa. Anian, minä otan tuomioni takasin, kunnes selvästi ja totuuden kielellä olet kuvannut mun eteeni kamalan asias. Sano kaikki, ja sitämyöden langetkoon tuomios.
ANIAN. Neidon ihmeellinen ääni on sulattanut sydämmeni jäisen puvun, ynseyden, kirouksen tekemä aina sitten Svea linnan murheellista päivää.—Mutta lankesi luja linna.
CONON. Surma ja kuolema! miksi lankesi hän?
MARGARETA. Minä rukoilen, lainatkaat hänelle hetkeksi kärsivällinen korva.
ANIAN. Niin hän lankesi, vaihka uskallusta ei puuttunut miehistössä, vaan ampuili uljaasti, vartoen vakaalla mielellä meren aukeemista ja lännestä Ruotsin laivastoa.
CONON. Ja jo kaiketi on meri auennut.