ANIAN. Sen kyllä uskon.
CONON. Ja lännen laivat kuni joutsenet jo olisivat purjehtineet satamaanne sisään, tuoden mitä puuttui. Oi kirous!—Mutta kuinka luonnistui tilanne?
ANIAN. Ilmestyihän vähitellen esimiestemme piiriin eräs synkkä, eriskummallinen henki, ja yhtä ja toista kuiskaeltiin. Toki lujana aina seisoi alajohtokunta ja sotamies vallilla. Mutta ylhäältä yhä leveni aatoksia, perustelmia, epätoivon lauseita Ruotsin vallasta.
CONON. Niin syntyi myrkyllinen ajos, vähitellen paisui, valmistui, kunnes puhkesi hän surman päivänä.—Mutta mitä haastelivat hyvät herrat, halventaissaan Ruotsin valtaa?
ANIAN. Tämän maan, he lausuilivat, on mahdotonta varjella Suomea kauvemmin alta idän lakkaamatta paisuvan voiman. Ja vallan toivoton on tilamme tässä linnassa nyt. Sotajoukkomme ovat meistä kaukana kylmässä pohjassa, karkutiellään omasta maastansa pois.
CONON. Ei juuri niin, te hyvät herrat. Sankartemme pieni lauma teki »vasemmalle ympär» ja kirkasti kunniansa Venäläisten veressä.
MARGARETA. (Eriks.) Samaan kiirastuleen, Anian, nyt sinäkin riennä, oi riennä ja kuole kunnialla!
ANIAN. Ah, nämät muistot ovat hämmentäneet aivoni! Kuinka kertoa? Toki, niinhän mietiskeltiin, ja lisäiltihin vielä: turhaan apua lännestä me odotamme, kunnes nälkä on heittävä niin linnamme kuin sen miehet vihoitetun vihollisen mielivaltaan. Mikä järjettömyys siis, vuodattaa verta tuon viheliäisen kuninkaan, tuon hullun tyrannin tähden.
CONON. Rutto heidän päällensä! Kuningastamme häväistä? Huutaa häntä hulluksi ja hirmuvaltijaksi, häntä hieman itsepintaista, mutta hurskasta miestä? Olkoon heidän kielensä kirottu! Hän on meidän kuninkaamme, eläköön hän!
ANIAN. Suuri narri oli Kusta Adolf, mutta Venäjän istuimella istui jalo ja lempeä ruhtinas.