CONON. Hmmh!
ANIAN. Pian maineet kuljit ympär koko johtokunnan, mutta kätkössä oli yhä miehistöltä kaikki.—Tuli toki viimein tuulispäänä varma tieto: heitetty on linna!
MARGARETA. Taivaan Jumala!
KARIN. Mi kammon sanoma!
CONON. Ettei sammunehet aurinko ja tähdet!
ANIAN. Ja ulos marssimahan käskettiin Suomen vartijaväki. Sotilas tuijotteli, ja pian mi kiukusta ja vimmasta itki, mi hammasta kiristäen iski vasten jäykkää vallia kiväärinsä pirstaleiksi, koska asteli hän kiroten ulos. Nyt ainoastaan yksi sana ja yhteen lyöneet olisivat helvetti ja taivas. Mutta eihän kaikunut ääni!
CONON. Ei kaikunut!
MARGARETA. Ei kaikunut sankarin ääni! Ah!
ANIAN. Mi hetki äänetön kuin tuomiolla! Tuonne tänne risteili aatoksia kiehuvassa aivossani, mutta ulos tuliseen toimintoon ei yksikään ehtinyt. Ah ken voi kaaoksessa käsittää mikä parhain tehty mikä pahin? Mitä taisin minä, alajohtokunnan joukossa nuori, kokematon jäsen? Voinut olis syntyä hirveä hulluus, noustessani vastaan harmaapäätä päällysmiestäni; ehkä turhaan olisin laskenut petoksen mustalle taakalle vielä velimurhan painon. Ja niinpä kuni kadotuksen pahteisessa häiriössä, minä vietiin virrassa ulos kuin houriva mies. Niin läksimme linnastamme.
CONON. Miksi läksitte? Loppuiko leipä?