ANIAN. Olenpa kärsinytkin retkelläni tuosta kolkosta päivästä aina tähän hetkeen asti. Tämä päivä alat vainosi mun sieluani kuin öinen saamumtuuli, koska polkien tuhansia harhateitä, kohden kodon ilmaa samoilin ja pohjan reunaa alat etsi mun silmäni. Siellähän pakolaisen kurja kuvailus katseli lemmittynsä haamua; ja käyskeli aina pyhä haamu pohjan kaukasten metsien sinisellä harjalla; ja käyskeli hän usein pilven himmeän vaipan nojalla. Mutta murheisena siellä väikkyi hän aina, heljinä helminä välähtelit hänen kyyneleensä hattarien vuoteilta alas.
MARGARETA. (Eriks.) Ah, sinä halkaset mun sydämmeni, kärsivä, onneton ylkäni! Oi, minä kuolisin! (Karin itkee.)
ANIAN. Itkevänä häntä kuvailin. Sillä myrsky yhä ukkosena korvissani jyrisi, ja nythän kohtailin myös kotomaani laaksoissa lakkaamatta ylenkatsetta ja kirousta, ja kuohui sielussani karvaus ja kuolettava tuska. Hirmuisestihan painaa meitä kansan viha ja kammo!—niin kaahasi minua merestä kamala myrsky, niin hengitti mua vastaan kylmä katkera sumu, ja vimman uhaksi muuttui viimein rinnassani murhe.—Toki näin vihdoin tuttavat pellot, muiston pyhät vainiot, mutta näinpä sillon ikävyyden pellot ja niitut, ja pian en mitäkään nähnyt, vaan kurjan silmäni sumeaksi näin. Ah, kuinka toisin ennen, piennä poikaisena ennen tullessani koulun helteisestä ilmasta, koska kuulin kohinan lapsuuteni kuusistosta ja kodon katto kuumotti mua vastaan tuolta kantosen kunnaan kaltehelta kuin pyhäinmiesten kaupunki!—Mutta miksi samea ja synkeä sauvu nyt? Miksi pimitetään eteheni maa ja taivas? Mitä taisin minä? (Karin juoksee itkien Anianin luo.)
KARIN. Armas Anian, anna anteeksi, unohda mitä lausuin äsken minä sokea, minä vallaton liekkiö? Mitä tiedän minä mitä kärsitään ja kilvoitellaan täällä mailman reitillä, minä kurja hempilapsi? Ah, kärsinyt olet sinä hirmuisesti! Mutta siirrä kuitenkin jo pois nuo pilvet otsaltasi. Minä lohdutan sinua; me kaikki, kaikki sinua lohdutamme! (Kääntyen kohden isäänsä.) Isäni!
CONON. Anian, minä en tuomitse sinua, muistaen kuuliaisuuden tärkeyttä sodassa. Yksi pää, viisas pää ja sillä jäsenet nöyrät ja lujat tekemään mitä määrää tämä pää, siinä ikuisesti seisova sääntö. Anna siis mieles tyyntyä, nuorukainen. Sinä täytit valas ja velvos vaateen, totellen sun herraas, ja samoin tekivät sun veljes ja kumppanis. Mutta olisi parvessanne löytynyt yksi jalopeura-sankari, silmällä syöksevä toiminnon tulta, niin olisipa nousnut siinä melskettä, tiedän minä. Mutta niin ei tapahtunut, vaan toteltiin peikkoa, ja himmentyi Suomen kunnian kilpi. Toki, rauhassa, mun Anian, me olemme jo tehneet sovinnon, ja hän tekee väärin, joka sinua soimaa ja kiroo.—Anian, ota Margaretas ja elä onnellisna, jos niin taidat. (Eriks.) Mutta voi, maan mullassa nyt ennen makaisin mä itse! (Ääneensä.) Anian, tule vieraakseni tänä iltana ja nauti, jos taidat; murheisena kuitenkin kohtaat isäntäsi, tiedät sinä. Sillä nyt on hänen elämänsä kylmä ja tyhjä ja hänen ilons on kuolema, o! (Poistuu vinhasti oikealle.— Margareta on seisnyt ja seisoo vielä hetken eteenpäin ylevästi innostuneena kuin näyssä.)
ANIAN. (Eriks.) Kurja vanhus, mun sydämmeni kärsii sun murheestas.— Mutta katso: seisoohan tuossa Margareta eriskummallisna, kirkkahana, korkeana kuin olento ylhäältä. Miksi katselet noin tummaan ilmaan?
KARIN (Anianille, pyhkäisten kyyneleet poskiltansa pois). Niin, tule vieraaksemme ja heitä mielestäsi kaikki pimeät asiat. Kaikki ei kadotettu vielä!—Terve tuloa! (Lähenee sisartansa.)
ANIAN. (Eriks.) Sinä hyvä Karin!
KARIN. Lähtekämme, sisar.
MARGARETA. Mitä tahdot?