KARIN. Mitä? Uneksutko? Nyt mennään.
MARGARETA. (Kärsimättömyydellä.) Jätä minä.
KARIN. No tulkaat sitten käsi kädessä, te kaksi kultasta, kuiskaellen sovinnon ja lemmen kieltä. Minä riennän edellä ja askartelen, tyttö-leijo, emäntänänne. Tulkaat! (Poistuu kiirehtien oikealle.—Tieno on vähittäin muuttunut kuun valkasemaksi.)
MARGARETA. (Eriks.) Tämä oliko unelma?—Ah, eihän ollut tämä unelma, vaan pyhä, ihmeellinen henkinäky.
ANIAN. (Eriks.) Kuinka ihastuneena seisoo hän tuossa kuin katselis hän jumalten kokousta. Kauniina hän seisoo, ja kuitenkin pelkään häntä lähestyä, mutta kuitenkin vetää hän minua puoleensa taas, vaihka olis hän kuolemani. En kultatynnörien tähden pettäisi täällä kerjäläistä, mutta palkintona tämä taivaanolento—oi kiusaus verraton! Kuinka tekisin sillon?—Mutta nyt tahdon liketä ja herättää hänen unehen vaipunutta korvaansa, ehkä kammoonkin. (Ääneen.) Margareta!
MARGARETA. Anian, oi Anian!
ANIAN. Sinä käännät pois sun kasvos, sinä hylkäät minun!
MARGARETA. Miksi, onneton?
ANIAN. Onnettomuuteni tähden. Mutta älä heitä minua, minä vaipuisin pimeyteen! (Margareta kääntyy äkisti ympär ja syleilee häntä.)
MARGARETA. Lemminhän sinua, mun armas ystäväni. Mutta,—korkeuden Jumala!—nyt mun lemmessäni, voi mikä ahdistus ja tuska, Anian, tuska ijankaikkinen! (Kääntyy pois hänestä.)