ANIAN. Näkösi harhailee!
MARGARETA. Jos niin olis! Oi, lemminhän sinua; mutta äkistihän taasen kauhistuen ammahtaa sinusta sydämmeni pois. Ah! mun rakkauteni, äsken lämmin, nyt heti jälleen kylmenee, ja tämä on vaikeampi kuolon tuskaa. Sillä huomaa, huomaa mikä pimeyden pilvi, kiukkuinen varjo häväistyksen päivästä vainoo sinua lakkaamatta,—laupeuden Jumala!—vainoo, hämärtäen sieluas.
ANIAN. (Eriks). Surma ja kuolema! Siinähän muutaman rikoksesta meille mustin, poistumaton perintö; ja alas tämän päälle hän katsahtaa nyt, puhtahana jalosta korkuudesta. (Ääneensä ja tuskallisna.) Tämänkaltaisena seison tässä: mitä tahdot? Sinä tahdot että siirryn sinusta aina maitten ääriin? Minä teen sen; ylös Pohjanmaalle kamppailemaan urostemme kanssa; ja kuuleman sinun pitää kuinka taistelen, säästämättä vertani ja henkeäni! Mutta sano kaunoinen, jos sodasta viimein voittajana palajan, minä saanko sinua kokonaan kutsua omakseni taas?
MARGARETA. Mitä tekisit, sen tekisit vimmasta, saattaakses tuon pilkun kilvestäsi pois. Sinä taistelisit siellä minun tähteni, vaan et meidän maamme tähden, jonka olet kerran unohtanut. Mutta riennä sotaan ja kaadu kuin sankari maan ja taivaan otollisna uhrina. Sillon tekee meidän henkemme ikuisen sovinnon ja kohtaavat toinentoisensa viimein tuolla yllä pilvein.
ANIAN. Mutta heittää lemmittynsä, kaunihimman ihanimman, kuin taivas koskaan loi! Ah! senkaltaisena katselen häntä nyt, ja hänenkö heittäisin ijäksi? Mahdotonta taivastani!
MARGARETA. Koska hänen heität, sillon hänen voitat; mutta tiedä, jos tässä viivyt, sumuhaamuna aikailet, sillon hänen kadotat ainiaaksi.— Sun taivaas! Oi, tahtoisinhan se olla, mutta enhän enään täällä, vaan tuolla. Toki pelkäänpä nyt, ettei millonkaan ollut lempesi täällä kohonnut ylemmäksi maamme piiriä.
ANIAN. Eikö ollut hän? Sinä loukkaat uskollista lempeä, jonka siivet syleilevät ijankaikkisuutta! Margareta!
MARGARETA. (Ryhtyy häneen.) Oi Anian, anna anteeksi! Ijäisyyteen pyrkivät siis meidän molempain lemmet. Kuitenkin, nyt avara juopa on laskettu heidän välillensä niin täällä kuin siellä, elles sinä kuolemalla kuole. Siis kuole, Anian, kuin sankari, muuta sinne ikuisen kesän pyhille kunnahille, ja kuolemas, mi täällä meidän erotti, siellä taasen kerran meidän yhdistää, lyöden yli kolkon juopan eteheni kultasen sillan sun luokses.
ANIAN. Oi ääni lempeä, täysi helleyden armautta, kuin tähden kyyneleinen kiilto etäisestä sumusta! Minäkö sen äänen soinnussa en kuolisi kultani edestä ja edestä mun maani! Margareta, miksi lausuin kehnon sanan? Sen tein minä hourien, katsellessani taivastani, koska kuulin pyövelin äänen kutsuvan minua kuoleman kitaan. Mutta kas: kuolon öisestä kohdusta nousen minä sinua aina kirkkahampana katselemaan taasen. Ja kuolla kunnialla synnyinmaamme edestä, oi ankaruus!
MARGARETA. Sinä haastelet kuin sankari ja sieluni ihastuu!