JOAS. Vaiti! Seitsemännen rukouksen hetki on tullut. (Laskee polvillensa ja rukoilee.) Minä nostan käteni ylös korkeuteen ja kiitän sinua, Abrahamin Jumala, Iisakin Jumala, Jaakopin Jumala ja meidän isäimme Jumala! Minä kiitän sinua, etten ole ryöväri, en varas enkä valehtelija, etten istu siellä, missä pilkkaajat istuvat, vaan käyskelen kaukana jumalattomain retkiltä. Katso, minä olen kuin istutettu viikunapuu juoksevan virran reunalla, joka aina on kantava hedelmänsä oikeaan aikaan ja jonka lehdet eivät lakastu. Kaksi kertaa viikossa minä paastoan, kerran viikossa lahjoitan uhriarkkuhun äyrin, ja aina Sinua sapattina ylistän, veisaten temppelin pyhässä savussa. Herra, ken palvelee sinua hartaammin Benjamin maassa, ja ken on siis enemmän ansaitseva, että hänen hyvin kävis, niin istuessa kuin astuessa, niin maatessa kuin valvoessa? Herra, suojele Joasta aina, mutta syökse hänen vihamiehensä helvetin tuleen! Kuule rukoukseni, isäimme Jumala, sotajoukkojen ruhtinas, Herra Sebaot!
(Nousee ylös. Tämän kuluessa on Sakeus korjannut lippaansa ja tehnyt yhtä ja toista siivoamista huoneessansa.—Lea tulee.)
NELJÄS KOHTAUS.
Entiset. Lea.
SAKEUS. Tyttäreni, sinä olet viipynyt kauvemmin, kuin lupani myönsi.
LEA. Ah, isäni! lentäen kuluu aika, kun sydämmemme askartelee taivaan ihmetöissä.
SAKEUS. Sielusi on tulessa ja liekissä, luulen minä.
LEA. Oi, pyhälle tuntuu ilma, jota hengitän, pyhälle tuuli viikuna-tarhassamme!
SAKEUS. Joko hulluttelet sinäkin?
JOAS. Mitä sanoin minä? Haa, villitys on saanut vallan!