ESKO. Kas kas, mikä ihmeellinen käännös! Nyt himoomme päästä kotia kuin voiton-sankarit sodasta. Tätä onnea emme olisi ansainneet. Mutta kiittäkäämme sallimusta!
IIVARI. Kiittäkäämme sallimusta, se tämän miehen varkauteen veti, pelastaaksensa meitä, kurjia.—Mutta minua kouristelee kiukkuinen nälkä. Onko pussissasi ruokaa?
ESKO. Ei yhtään, vaan on siellä ainoastaan riisi-ruohoja.—Kovin nälkä minunkin. Konna vieköön! taidanpa kuin paras lintukoira haistaa leivän hajun matkamiesten eväspussissa, ja makean uutishajun olenkin tuntenut kaiken tien. Totta, veljeni, näin kiivasta nälkää en muista vielä koettaneeni. Mutta kärsikäämme hetki vielä, kohta antaa meille äitimme ruokaa.
IIVARI. Voileipää hän antaa meille, niinkuin hyville lapsille.—Kotia kuin Hiien pohtimessa! Minä päästän hevoisen. (Aikoo mennä oikealle). Mutta katsokaat, ettette hukkaa kultapalloamme, eno; jos sen teette, niin sitten kuitenkin ilman armoa me molemmat hirteen. (Menee).
SAKERI. Hänestä vaarin pidän kyllä!
NIKO (itseks.) Saakeli olkoon! tyhjentäisinpä minäkin kernaasti pöytyrin hernevelliä, sillä olenpa tyhjä kuin vesikoijussa pari viikkoa sitten. Mutta taidanhan nälän pahimman kauvaksi unohtaa vielä katsellessani tässä lapsuuteni teitä ja polkuja.
ESKO (Nikolle). Vai sinäkö sama junkkari. Aatteles mikä kamala rikos, luvattomasti ottaa toisen omaisuutta, pistää taskuunsa ja hiipistellä tiehens'. Aatteles sitä, sinä kurja mies!
NIKO. Pidä kitasi sinä, kananvaras, mällistelevä huhkain siinä; tempasenpa muutoin käteni nuorista, käyn sun tukkaas ja hajoitan sen tuulenpesän ilmaan.
ESKO. Elä kopeile! Tunnenpa humalan tulevan päähäni takaisin, se kanalja tulee, antaen uutta kuraasia.—Sinä lurjus! haukutko minua? Katso etten iske kurkkuus! Mitäs tekisit? Kätes ovat kiinni.
SAKERI. Siivosti, Esko, ja muista, että on hän vankimme!