MIKKO. Ei vaaraa. Mutta ovatpa he molemmat, sekä isä että poika, kaksi yksinkertaista kumppania, ja yksinkertainen, niinkuin tietään, pitää usein leikin totena.
KARRI. Ja tästä syystä kenties olette nyt naima-teillä täällä?
MIKKO. Mutta asiassa ei ole tärkeyttä, ei yhtään. Te näette, ettei se ensinkään käy sydämellensä. Hän syö ja juo ja painiskelee ja viimein kiittää hän teitä koreasti lähteissänsä. Minä tunnen luontonsa ja taidan teitä vakuuttaa, ettei hiisku hän sanaakaan koko asiasta, kuin ette vaan häntä jollain tavalla loukkaa. Sammukoon se tähän, ja kaikkein vähin katkaiskoon se hää-iloanne.
KARRI. Paras ilo on nyt tiessään, kuin vietiin meiltä musikantti.—
Jaakko, mistä saisimme toisen?
JAAKKO. Minun mielestäni on tarpeeksi jo tanssittu. Jotain muuta nyt tahtoisin esitellä.
KARRI. Sanoppas!
JAAKKO. Tuossa seisoo niittunne odottaen viikatetta, tässä miehiä tusinoittain; laskekaatpa heitä lakasemaan ennen katoomista aamukasteen ja parissa hetkessä on heinä maassa.
1:N HÄÄMIES. Tehkäät niin, Karri.
KARRI. Minäkö häävieraani työhön panisin?
JAAKKO. Iloleikkiin, vaan ei työhön, sekä häävieraat että kuokat; valmiit ovat he kaikki käymään käsiin, miehet edellä viikatteilla ja naiset perässä harava kouras', ja atrian miestä kohtaan maksoi se niittu.