ESKO. Kutsu heitä perkeleiksi, vaan ei Heroodekseksi ja Kaiphaaksi. He olisit minun syöneet nahkoineni ja karvoineni, jos en olis pääsnyt viimein käpälämäkeen kynsistänsä.
MIKKO. Ikävä asia vaan.
ESKO. Mutta olis Jusolan Aapo, minun paras ystäväni, ollut siinä, niin eipä olis minua näin surkeasti hanssattu.—Kirkas leimaus, Mikko, tämä viha on sammumaton. Ihminen, se saatana, on vihoissansa kuin nuijalla tupattu säkki, jonka sisällä sappi se karvas kiehuu ja kuohuu, hörisee ja pörisee, juuri niinkuin kiukkuinen ampiaispesä turpeen alla.—Ja syytä on minulla vihaan kahdelta haaralta. Selkääni sain kuin mies tuolla mökissä ja talossa tässä on minulle tehty hävytön petoskauppa. Morsiameni, niin hyvä kuin kihlattu morsiameni, on annettu toiselle. Kirous ja kauhistus! Minun ovat viheliäisesti pettäneet, ja tahdonpa kysyä sen asian perään, tahdon kostaa.
MIKKO. Jos olet viisas, niin pidä suusi kiinni koko asiasta ja jätetään talo ja mennään herraamme.
ESKO. Enpä helli tästä juuri niin. Aatteles, Mikko!—(Jaakko hiasillaan, tulee oikealta). Jassoo, puusuutari! (Käy kiivaasti Jaakon eteen). »Yks tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja takaa».
JAAKKO. Mitä meinaat?
ESKO. »Yks tuhat kahdeksan sataa, puusuutari poltti nahkansa edestä ja takaa». Ymmärrätkös yskää?
JAAKKO. Tämän lauseen olen kuullut, mutta siinä sanotaan hän vaan suutariksi, joka nahkansa poltti.
ESKO. Hän poltti sekä maha- että selkänahkansa.
JAAKKO. Nahkasuutari.