GILBERT. Keskellä leukoja sen suuren traakin; se kohta meidät nielee mahaansa, täys laava-virtaa, joka kuumuudesta rymisee.
MAX. Kauhistunpa.
FUCHS. Minä kauhistun ja vapisen.
KASPER. Tyyntykäät toki vähän, kuultuanne totuuden. Olemmepa siinä keskipaikassa, onnellisten ja kirottuen välillä, yhtä kaukana heistä molemmista. Tässä täytyy meidän oljentella kunnes tuomiomme aikojen lopussa ylitsemme langetetaan. Tässä seisomme seurassa monen muun, seurassa monen mahtavanki miehen.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.—Ken on tuo jalo haamu, joka seisoo mäen rinteellä tuolla?
KASPER. Aleksander Magnus Macedoniasta. Katsos, mikä yhtaikaa peloittava ja ihastuttava sankarvoima vieläkin hänen olennostansa virtaa ulos.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella.—Ken on tuo haamu, joka seisoo tuolla Okeanoksen virran partaalla? Kaksi siipeä hänen rautalakistansa korkealle kohoo, yksi kummallakin sivulla.
KASPER. Se on Romin kauhistus, Punian ylevä sankari. Katso hänen olentonsa vakavaa miehuutta, joka vertaistansa ei löydä uroen joukossa. Siinä hän liikkumatta seisoo katsahtaen vapaalla silmällä öiseen, kuohuvaan kaukaisuuteen. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Minua miellyttää kysyä ja tutkistella. Ken on tuolla tuo kolmas haamu, joka kääntää kasvonsa puoleemme nyt? Minä vapisen hänen katsantonsa edessä.
KASPER. Jumalan vitsa, Hungarian ruhtinas, se lyhyt, palleroinen mies, hän, muodon viivoilla niin pienoisilla; mutta niin ei kesä-aurinkoinen säteile, niin peloittavasti ei kivääri leimahda vasten kuolemaan tuomitun rintaa, niin voimallisesti ei iske jyristäjän nuoli kuin katsanto tämän miehen, joka seisoo siinä, huulilla katkera hymy.