GILBERT. Jaa, se on hän, mies, jonka väkevä povi on kuumempa kuin Etnan kohtu.—Mutta vieläpä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo kunnianarvoinen haamu pitkällä parralla ja silmällä niin liepeällä, hän, joka seisoo alla tuon suuren ja synkeän tammen?
KASPER. Se suuri Kaarle, Saksojen masentaja, seisoo siinä, vyöllä ankara miekka. Siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.
GILBERT. Kerranpa vielä mielin kysyä ja tutkistella. Ken on tuo haamu kummulla tuolla, kuin kari, niin liikkumaton? Mutta hänen tunnen nyt.
KASPER. Etkö tuntis häntä, kolmen mailman-osan sankaria, Corsican poikaa. Siinä käsivarret ristissä rinnoilla hän seisoo kylmä ja äänetön, syvissä mietteissä hän seisoo kuin tahtoisi hän käsittää elämän arvelon. Jaa, siinä hän seisoo, huulilla katkera hymy.—Niinpä täällä varjoja oljentelee lukematon paljous. Katso tuonne, ja näetpä heitä loppumattomassa linjassa seisovan tuolla valtavirran autiolla rannalla. Niinpä vietetään pitkä yö täällä yöseen synkeässä, ihmeellisessä maassa.
GILBERT. Ihmeelliseksi ihmeelliseksi kyllä taidan kutsua tämän maan. Eihän kasva tanner täällä ruohoa ja kukkaisia, ei, vaan nahkasiipan karvoja jalkani tallaa kuin astelisin plyyssimatolla.
KASPER. Ja puitten murheellisesti rippuvat lehdet täällä eivät ole tavallisia lehtiä.
GILBERT. Ei, vaan yösiikon sulkia ja höyheniä, ja itse puu on kamoittava peikko ja kuin kamoittavat peikot täällä kalliot ja vuoret päällämme longottaa. Huu! tuolla näen pimeän luolan, joka ahneesti ammottaa tänne.
KASPER. Tartaruksen ovi, josta tie käy alas onnettomien asuntoihin. Sä kuulet kuinka se humisee ja kiljuu.
GILBERT. Kuin myrskyssä musta aukio hirmuisen tynnörin kyljessä.—Mutta minkä maan, kaukaisuudessa sinertävän, näkee silmäni tuolla vuorten tutkaimilla? Siellä kuni vallitsisi aamu lempeä ja ikuinen, niin säteilevä ja niin ruusuhymyvä. Oi! tämä näky mun sydämmessäni herättää riutumuksen ihmeellisen ja halun kerran päästä sinne. Mikä on tämä maa?
KASPER. Siellähän on maa, jonne kaikki ovat aikeissa, mutta harvatpa sen ehtii toki. Sä kaunis maa!