KASPER. Hiljaa, muoriseni! He ovat voitettuja vihollisia ja tulee siis heitä katsella säälin silmällä, muistaen, että pyörä pian taitaa kääntyä ympär.
4:S SOTAMIES. Nämät kaksi otimme vangeiksi, herra kapteeni; ja tuntuvatpa he kovin rakkaiksi.
TIMOTEUS. Hän on minun morsiamen…
MAURA. Ah sinä!
TIMOTEUS. Se on hän. Minä olen invalid, siis voimaton sekä pakoon että taisteloon ja sentähden olen nyt vanginne. Mitä tahdotte? Minun surmata ja katkaista rakkautemme siteet? Se tehkäät, jos teitä miellyttää.
KASPER. Miksi tekisimme sen? Preussin lähetys on nyt, ei hajottaa vaan kokoa ja yhteenliittää, vaihka täytyykin sen tässä toimessansa tehdä syviä leikkauksia ja pistoksii; mutta kaikki on hyvin jos loppu on hyvin.—Sano, tyttö, onko tämä mies sun sulhases?
MARIANA. Sitä en häpee tunnustaa.
MAURA. Sinä mailmanlintu!
KASPER. Frouvani, vihanne sammuttakaat ja tytykäät onneenne. Saittehan miehen, jalon kuin salon partanen kuusi; sama onni suokaat tälle tytölle myös. Ja sen teette, minä tiedän sen, vaihka mielenne nyt kipenöitsee hieman.—No, käsi kädessä nyt seiskäät molemmat kihlausparit. Soma on lemmen toimi keskellä sodan ryminää; ihanata, katsella sireenilehtoa ja kukkastarhaa kolkossa linnassa, jonka muureilta kanuunat irvistelee; siinä sekä taistelo että sovinto. Oi että veljet toinentoistaan raatelevat! Mutta sovintoon he käyvät kerran vielä, sovintoon niin rakkaaseen kuin nyt tämä Preussin impi ja tämä uljas poika Bayerista. Pois riita ja vaino Germanian velisarjasta! (Maxille ja Fuchsille) Te kaksi sankaria siinä, tunnetteko jo maailman ympärillänne?
MAX. Minun täytyy itkeä.