ANTON. Hahaa, kuinka temmoilevatkin nuo Amorin kiiskit hänen nuotassansa; sillä poika lempii tyttöä ja tyttö lempii poikaa.
LIINA. Suuri Jumala, mitä on tämä! Eno, eno!
LEO. Ovatko metsän peikot hänen panneet raivoon?
LIINA. Minun saattaa hän hulluksi! (Kovalla äänellä) Eno!
ANTON. Käsi käteen vaan!
LIINA. Pois! (Lyö hatun hänen päästään ja Anton hellittää äkisti molemmat. Hetki äänettömyyttä; he tuijottelevat toinen toiseensa, Liina painaen kättä vasten sydäntänsä ja huohottaen kovin.)
ANTON. (Ottaen ylös hattunsa) Kaunista kyllä, lyödä hattua päästäni. Mitä aattelen sinusta? Voinhan tuskin uskoa sinua sisareni Maijan tyttäreksi, itse hyvyyden ja laupeuden lapseksi; mutta tämä on heitto isältä, heitto isältä, näen minä. (Erikseen ja riemuiten) Minä onnistun, onnistunpa! Ah, tämä mursi hänen korskeutensa rautapaidan! (Ääneensä) Iskeä hattu päästäni! Ja juuri armaan lemmittynsä edessä! Leo, huomaa se merkki.
LIINA. Mitä hävytöntä ilvettä on tämä?
ANTON. Se oli vähän rakkauden pöllytystä.
LEO. (Antonille) Kirous! Te olette minun pettänyt, ilkeästi pettänyt!