ANTON. Jumal' avita, minä kuulin ja näin! Hän tunnusti juuri tässä taivaan korkeudelle rakkautensa sinuun, mutta hän sen manasi rinnastansa ulos tuulien haltuun, tuomiten sinun kylmyyttäs; sillä kylmyyden naamarin alla te kätkitte yhä suloisen helteenne molemmat. Mutta niin hän manasi, ja minä, seisoen tuolla sireenipensaalla, minä ilahduin kovin, tietäen sinunkin tuskas, ja kävin mielestäni viattomaan, onnelliseen petokseen; mutta erehdyinpä onnestas huomaten, mikä epeli hän on: se epeli, josta päästen on paras. Lyödä hattuni alas maahan! Näithän sinä?
LEO. Mitä näin, mitä kuulin minä? Oi hämmensihän tämä teidän raaka, hullu leikkinne meidän näkömme, kaiken meidän mielemme!
ANTON. Mitä? Sinä puolustat häntä vielä ja ehkä lemmitkin häntä vielä tuikeammin? Ha ha ha! Ei yhtään närkkiä miestä siinä, ei yhtään. Ja minä kun luulin tuon salaisen pihinän jo rykäyneen tuhkaan ja pöllyyn. (Erikseen) Mutta nythän otti se, tiedän minä, oikein pyörryttävän vauhdin. (Ääneensä) Toki temppu on tehty ja nyt heitän teidät katselemaan silmuksia ja nokittelemaan. Hyvästi, poika! Matti löylyttäköön sinun höyrytarhaan. (Erikseen) Mutta piankin tullessani takaisin taas, enköhän näe tässä hieman lauhkeampaa leikkiä? Hmmh! (Menee vasemmalle perille. Äänettömyyttä. Leo ja Liina seisovat hämmästyneinä, tuskallisina.)
LEO. (Erikseen) Tule, kuolema ja pimeys!
LIINA. (Erikseen) Ah, missä olen? Mikä myrskyn vihainen kierros toi minun tänne?
LEO. (Erikseen) Ukko, oletko sä pettäjä vai houriiko jo vanha aivos?
Lausuithan tuosta naisesta mahdottomuuden asian, mahdottomuuden.
LIINA. (Kiivaudella) Te herjät, mitä pilkkaa, mitä hävytöntä ilvettä, teidän molempain mua kohtaan kutomaa? Oi sinä kiittämätön villi, joka juuri eron hetkellä kumoat ylös-alaisin kaikki, kuin tahtoisit täältä myötäsi matkalle kirouksen painon sen siunaukseni sijaan, jonka jo sinulle annoin, sinulle, hurja henki!
LEO. Jalo neiti, kuulkaat sana, vilpitön tunnustus. Mun täytyy se tehdä, seisoisinpa muutoin teidän muistossanne kummallisena peikkona, jos niin te uskoisitte minusta, kuin lausuitte; ja aatokseni tästä teidän uskostanne olisi jo matkallani mulle kuolon taakka. Ja mitä nyt teille tunnustan, sen sai hän, arvoisa enonne, äsken ulos mun surevasta sydämmestäni, ja salaisuutena sen annoin hänelle; mutta ah! sen ehdon unohti hän. En tiedä muusta. Minä vannon. Mutta kaikki tahdon tunnustaa.
LIINA. (Erikseen) Mitä mielii hän tunnustaa? (Istuu penkille.)
LEO. Oi, tämä hurja kohtaus, jolla hän oli jo meitä villitä, on, kummakseni kyllä, poistanut kaiken entisen kainouteni ja pukenut olentoni teräkseen tässä teidän edessänne. Ja viskaisen ulos povestani tulen, kuin pahteensa ukkospilvi; hän kerran leimahtaa, jylisee ja huojennettuna näin jatkaa tiensä pois maailmojen ääriin. Niin minäkin nyt, ja kuulkaat sana. Oi ylevä impi, minä lemmin teitä, lemmin nuorukaisen puhtaalla, mutta voimallisella hohteella. Minä kiroon suloisen-katkeraa mielialaani; mutta sydämmeni ei huoli huulteni tuomiosta, vaan alati se liekehtii, oi, liekehtii vaan! Tämän salaisuuteni ukko sai, koska vainuten tuskaani hän ystävällisellä vikkelyydellä sen vietteli mun suustani ulos ja minun petti. Siis tietäkää: kaun olen teitä lempinyt ja lemmin vielä; mutta, ihanin neito, älkää vihastuko; nythän lähden teistä iäksi pois. Minä lemmin; ja mitä taidan tehdä? (Äänettömyys.)