ALMA. Uskottepa väärin, väärin!
CONON. Enhän usko, että häntä rakastatte.
ALMA. Erhetytte. Minä häntä rakastan.
KASPER. Alma, Alma, sinä saatat meidän kaikkein
Silmät vaipumahaan alas.
ALMA. Kätkisinko tämän, ja niin teeskennellen,
Kehnomielisesti valehdellen tässä
Teidän edessänne, vierittäisin tuskan,
Katkerimman kaikist, Leonardin kuoloon,
Iso-isäin poistumiseen surman kitaan,
Tuskan, jonka lähde toisialla kuohuu?
Ei! vaan hetkes ulosliehtoa mun täytyy
Sydämmeni ahdistuksen.—Kilian!
Unohtaa sun tahdon, ja niin kaiken riemun
Täällä elämämme kannikalla kaidal!—
Miehet, uskottepa, että olen hullu
Teille avatessain sydämmeni näin.
Mutta näiden kierrostuulten kiljuessa!
KASPER. Minä seison ihan kierrostuulen keskel.
ALMA. (Eriks.) Tahtoisinpa itseäni tyyventää.
KASPER. Tyttäreni, nosta pääsi korkealle!
ALMA. Miehet, uskotteko, että olen hullu?
ELINA. Ei; he kyllä käsittävät toivottoman
Lemmen hurjat, huohottavat karkelot.