ALMA. Käsittäkööt he ja tietäkööt he kaikki,
Kaikki myös he salakoot, ja nähkööt tässä
Kuinka heitän pois nyt turhan toivon,
Toivon päiviemme onni-autuudesta.
Mikä on se? Virvatuli elon suolla,
Houkutellen meitä petolliseen pyyntiin.
Tuonne tänne sinkoilee se, tuonne tänne
Sitä vainoten me turhaan ajelemme,
Kunnes hetteen musta loka meidät nielee.—
Rakenna siis ikikalliolle
Toivos linna, jota myrskyt eivät kaada,
Mutta perintönäs ikuisena seisoo
Vartoen sua morsianna. Rakenna!
Koska sulle etu kallis tämä suotiin,
Koska saimme toki osan ankarimman.
Katso: kennen onni ihmislapsen voittaa,
Kennen miekkoisen? Hän taistelkoon tääl hetken,
Ristiin rastiin leimahtelkoon jyrinällä
Hänen ympärillään kamppauksen tiellä;
Sillä—huomaa huomaa!—iltaväsyneenä
Vaipua hän saapi Isän armaan helmaan.—
Miksi vaikertelsin? Tiedä: vielä kantaa
Mulle elon päiväkin tääl kohdussansa
Voittoo monta vaihka kadot suuret tein.
Tuossahan mun emoseni armas vielä
Aina omanani, omanani aina
Etäisihin aikoin! Oi mi onni, onni! (Halailee häntä)
ELINA. En sua koskaan heitä, kaunis tyttärein.
ALMA. En sua koskaan heitä, kallis kallis äiti!
Yhdessä me suremme ja iloitsemme,
Yhdessä me elämämme kiirastamme
Pyhäin kaltaseksi alla rauhan viirin.
Ja niin viimein, koska tyyni ilta onpi,
Kuolon enkel' kolkuttakoon ovellemme,
Meitä kutsuen, ja seuraammepa häntä
Hymyhuulin, kuni vaimo hurskas tuolla,
Valkeuteen ihmeelliseen käärittyinä.
KASPER. Oi mun Elinain, jo käännä lehti, käännä!
ELINA. Minä teen sen, sillä sydämmeni tahtoo
Kauvas pois jo heittää teeskellyksen peiton.—
Tyttäreni, anna anteeks tämä ilve;
Yksi aate lemmen helleydest oil se,
Yksi aate, joka ilon kirkasteeksi
Murheen teki, läpikäytäväksi laaksoks
Pyhän vuoren kiirehelle päivän loistoon.
Oilpa syy viel tärkeämpi kiihotteena
Leikkiin: koetella tämän myrskyn kautta
Miltä voimas näyttivät; ja niinpä toivos,
Joinkin rohkean, nyt saavuttanut olet.
Kuitenkin viel karkaa päälles myrsky toinen,
Toki lentäenpä uljaal vinkunalla
Toivon kulta-kyhkysparvena se rientää,
Mutta ehkä tuimempana ensimmäistä;
Sillä ääretön on kimmeltävä parvi.
ALMA. Mitä, äiti?—Kuinka ymmärtäisin tämän?
Pian! Päästäkäät mua tästä häiriöstä!
ELINA. Mitä äsken tuhona me kertoilimme,
Tämä kaikki myötäkäymiseksi muuttuu,
Koska totuus leikitsevän valheen siirtää.
Kuule siis ja usko mitä ilmoitamme:
Leonard viel elää; kohta hänen näet,
Tulleheena lainehitten karkeloista.
KASPER. Kaikkialla rauha mailman tantereilla;
Turkki makaa kuorsaten ja Hellas nousee.
CONON. Minä rakkauden lähettiläs olen,
Minä vanha; mutta kaino on tuo nuori.
Auta, Amor, huuliltani tämä sana:
Ihanaista Almaa lempii Kilian.
ALMA. Hurjat miehet, hurjat vaimot! mitä juonta,
Mitä mieletöntä narritusta teiltä,
Armottomat, kohtaan Almaa katalaa?