MAX. Meillä on itsellä lapsia. Minulla on yksi kohta. Kuinka monta taasen sinulla, veli kenraali?
FUCHS. Kyllä minulla on, Jumalan kiitos, kolme.
MAX. Poikia vai tyttöjä?
FUCHS. Kolme poikaa.
Max. Kolme kenraalin-poikaa.—Tule istumaan tänne viereeni, sinulta kysyn jotain syvimmässä salaisuudessa. (Istuvat laattialle olvituoppinensa) Nyt kieles totta sanelkoon. Miten tuomitset sen asian, että saatoit he meidät kenraalein arvoon ja rankiin?
FUCHS. Paha merkki.
MAX. Kas niin; mitä olen minä aatellut?
FUCHS. Paha merkki. Jotain on heillä nahaassa, jotain hirveätä sepitellään meitä kohtaan, siitä olen varmaa; ja ukko itse, se kaviojalkanen ruhtinas, on heidän kanssansa samassa juonessa.—Ah kuinka kuiskutteli hän mua korvaan menneenä yönä! Arvaas mitä sanoi saakeli? »Nyt ei ole sulla muuta tietä tästä puristimesta kuin päistikkaan syöstä itses Werran laineisiin», niin sanoi hän.
MAX. Ahaa!
FUCHS. Niin, toverini. Eikä ilman, ettei hän mua saata vähän kamaliin luuloin. En miestä ole murhannut, en ryövännyt, enkä höyhentänyt pataljoonin kassa-arkkua, mutta tuntonipa huutaa toki toisin, mua tehden murheenlaakson suurimmaksi syntiseksi, jaa, suuremmaksi Kukkaro-Juutasta ja Paapelin porttoa, ehkei frouvani tarvitse minua moittia yhdestä ainoasta luvattomasta suudelmastakaan. Mutta mitä olen minä tehnyt, suulla tai käsillä tai jaloilla? Miksi halaa kaikki mailma meitä kynsiä, niellä kitaansa kuin nälkänen haukka?