TITUS. Mikä hirmuinen itsekkäisyys, mikä ääretön omahyöty! Muistelenpa mitä aina lausui minulle Koulumestari-setäni. »Mun itseni kanssa käyköön miten käy, mä sankarina tahdon henkeni heittää ja sieluni paetkoon vaihka korpiin synkeisiin, kuin vaan oikeus ja hyvyys täällä viimein voiton saa.» Niin sanoi setä.
ARISTARKUS. Siis sanoi hän näin: »istukoon sieluni vaihka helvetin tulessa kaiken ijankaikkisuuden yön ja paistukoon, kuin vaan viimein täällä maapallon päällä oikeus ja hyvyys voiton saa. Ihanata!» Niinpä siis hänen meininkinsä.
TITUS. Elä tee pilkkaa helvetistä.
ARISTARKUS. Ja perkeleistä. Haa! mitä sanot? Pitääkö meidän heitä kunnioittaman, sinä anttikristus? Pitääkö heitä kunniassa pidettämän?
TITUS. Sitä en sano.
ARISTARKUS. Elä sano mitään, vaan ole vaiti kuin hiiri, halkasenpa muuton tuon puupölkyn.
TITUS. Minkä puupölkyn?
ARISTARKUS. Sen, jonka sinä kutsut pääkses. Nyt olen kuin suola kuumassa uunissa, minä räiskyn ja kipenöitsen. Haa! Oltta oltta! Mitä olis Saksalainen ilman oltta! Mitä olis koko Saksanmaa ilman oltta! Mun puhdas, viaton vereni kuivaa, haihtuu ilmaan kuin kirkas aamukaste auringon hohteessa. (Viskelee vihaisesti jalkojansa) Tommi, lausu jotain, sinä tiedät yhtä ja toista; sillä onpa sinua kohtanut se onni, joka ei lankee osaksi kaikille köyhien lapsille. Sinua on, näetkös, äitis piesnyt kouluun muutaman kerran aamusilta, ja olitpa oikein niinkuin vähän puolvillanen herra ennenkuin puit itses harmaaseen, täysvillaseen sinelliin. Juttele meille mailmanhistorjasta jotain oikein sopivaa, esimerkiksi kuinka Hannibalin sankarit elelit Syrakuusassa, tai jotain tämänkaltaista. Tommi, Tommi!
TOMMI. Anna minun olla, minä en jaksa hyvin.
ARISTARKUS. Enkä minä myös. Huvita minua, veljeni, huvita mun kipeätä sydäntäni. Tommi!