ANTON. Minä taasen tuskin taidan hengittää. Olennossani tunnen niinkuin jotain varjommaista, kuin väikkyis ympärilläni ihmeellinen sumukierros.
TITUS. Niin minunkin.
TOMMI. Siis istutte korkuuden pilvissä kuin Jumala.
ANTON. Nykyinen hetki on kuin äskönen hetki ja päinvastoin.
TITUS. Niin minunki.
TOMMI. Ja viisi tuntia on kuin viisi vuotta ja päinvastoin. Tuhannen vuotta on kuin yksi vuosi, ja, päinvastoin, yksi vuosi on kuin tuhannen vuotta. Niinpä aika Jumalanki edessä. Peijakas! kuin kaksi Jumalaa pilvistön sumukerroksessa.
ARISTARKUS. Kaipaus ja itsekielto, suuret ovat ihmetyös! Nämät kaksi kumppania olet sä nostanut korkealle, että tuskin silmämme heitä erottaa. O ihme!
TITUS. Jos toki voisit olla äänettä, sinä omahyötynen ja ylpeä kukko.
ARISTARKUS. Ei mallannut juuri, ei ollut oikea saksan vitsi.
TOMMI. Tuskin tuskin.—Kukko omahyötynen? Väärä soimaus. Katsele häntä kanaparven seassa tarhassa, katsele jaloa ja korkeamielistä käytöstänsä kansaansa kohtaan. Hän näkee onkimadon, ei hän sitä nauti itse, vaan kutsuu lapsensa saalinjakoon, jota ukko komjast katsahtelee. Kaikkia hän rakastaa, kaikkia hän suosii, niin sitä vilkasta, täyshöyhenistä kanaa, kuin sitä, jonka siivet rippuu; eikä hän ketään hylkää. Hän on kuin Isä-Jumal itse. Suo anteeksi, taivas! tämä kuva on kovin alhanen ja halpa, mutta todempaa en löydä sun isällisyytes huolelle. Ja niinkuin meidän isämme meitä suojelee perkeleen juonista, niin suojelee myös kukko laumaansa ahneen kotkan kynsistä.