MARIANA. Siinä, jossa ensteen ilmaui sauvu, se nyt haihtuu pois, mutta kappale siitä se taasen monin kerroin sakeampana pyörähtää ylös ja jyrinä niinkuin lähenis. Mutta nytpä näen yhdet vankkurit tätäkohden kulkevan ja vankkureissa istuu miehiä rippuvilla päillä ja kelmeillä kasvoilla.
MAURA. Kaiketi haavoitettuja sankareita sodan kiihkellyksest'.
MARIANA. Nyt seisahtavat, ja alas astuu eräs mies, joka ontuen rupeaa käyskelemään tänne, mutta toisialle pyöriilee vaunut.
MAURA. Ken ollee tämä mies? Ehkä Timoteus. Riennä häntä vastaan; minä istun tässä rukoillen ja kääntämättä kasvojani kohden hirmuista sotaa. (Mariana menee) Taivas, suo voitto oman maamme sotajoukolle, mutta pelasta toki Timoteuksen henki! (Max ja Fuchs, paljainpäin ja taluttaen toinentoistansa, tulevat vasemmalta)
FUCHS. Mennään yhdessä.
MAX. Yhdessä, veljeni, yhdessä!
FUCHS. Nytpä ei olis terveellistä vaeltella yksin, sillä onpa heitä taas ympärillämme oikein sakealta. Mutta liikkukaamme aina yhdessä.
MAX. Yhdessä, käsi kädessä vaihka surenkuoppaan.
FUCHS. Menneenä yönä uneksuin surenkuopasta, jonka olin virittänyt, ja koska kävin sitä katsomaan, niin oli se ulvovia susia täys, jaa, olipa harja päällä vielä. Mitä merkitsi se muuta kuin tätä hirveätä sotaa?
MAX. Kuules, mikä meteli ja ryske.