FUCHS. Oo, oo! Tuonen synkeässä maassa! Millainen on mieles, veli?
MAX. Ei koskaan povessamme lannistukoon miehuuden into, vaihka kulkis tiemme kirottujen alhoon, vaan purren hammasta vastaanottakaamme mitä tuleman pitää. (Puree hammasta) Hmm!
FUCHS. Oi onneton! kopeiletko tässä vielä? Ylvästeletkö, hirmu mies?
Ken voi kätkeä povessansa kipenääkän miehuuden jäntevyyttä, koska pitää
hänen ainiaksi muuttaman asumaan syvyyteen tulisen meren? Ken voi sitä?
Ei kenkään maassa eikä taivaassa.
MAX. Mutta toivo ei ole kaikki vielä.
FUCHS. Olkoon niin!
MAX. En kärmettäkään, vaihka olis se mua sadat kerrat pistänyt, en vihamiestäni suurimpaa mä syöksis tähän maasuuniin, niin miksi sitten hän tuolla pilvien päällä, jolla tiedän olevan sydämmen paljon paremman kuin minulla, mielisi sinne viskata minua, joka en koskaan ole häntä pistänyt, ehdolla en suinkaan, vaan itseänipä enemmitten pistellyt olen? Sen on hän tekemättä, niin uskon ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painuu alas)
FUCHS. Olkoon niin! Niin tahdon uskoa ja vakavana varron mitä annetaan, ja tähän pääni torkahtaen kallistan. (Painaa päänsä alas Maxin viereen)
MAURA. (Erikseen) Te raukat miehet, kuinka sairas mielenne nyt kiitelee! Ihmislapset! yksi teistä verta vuodattaen täällä taistelee, toinen vehkeilee luulokuviensa kanssa, ja aina ja kaikkialla on murhe, sota ja surkeus. Oo! (Preussiläinen kansalaulu kuuluu oikealta)
FUCHS. (Nostamatta päätänsä ylös) Enkelit laulaa.
MAX. Ja perkeleet kiljuu. (Mariana ja Timoteus tulevat käsi kädessä, jälkimmäinen ontuu)