MAURA. Timoteus! Siis elät vielä!
TIMOTEUS. Vaihka yksijalkasena kuin savikukko.
MAURA. Onko se pahoin haavoitettu?
TIMOTEUS. Ei juuri hätää; vähän nyrjäynyt vaan, mutta pakoittipa mun kuitenkin jättämään kamppaustantereen.
MAURA. Joka nyt hirmuisesti riehuu.
TIMOTEUS. On siellä kuumaa; ja nytpä olvi kurkulleni kuin vaimo miehelle niin luotu sen toisen tarpeeksi.
MAURA. Se on kieltty, Timoteus, se on kieltty, ja sentähden en uskalla.
TIMOTEUS. Mitä nyt? Olemmehan tapelleet kuin jalopeurat; olenhan puhkaisnut auki kolme preussiläistä mahaa kuin kolme säkkipilliä vaan, sen olen tehnyt, ja eivätpä toverinikaan ole juuri häväisneet itsiänsä, totisesti ei. Aristarkus kiljuu, raivoo ja tappelee, vaihka tuntuupa kuin tahtoisi hän tällä leiskunalla, huudolla ja käsivarsien väsymättömällä viskelemisellä niinkuin estellä näkymästä jotain pientä oravata, joka hyppelee hänen housuissansa, mutta tappeleepa hän toki kuin mies; Tommi on kuin kiiski, vikkelä, ja pistelee että tuntuu, Titus, äänetön ja huulet nipistetyt myttyyn, kulkee esiin eikä järkähdä, ja Anton hän huokailee ja lyö.
MARIANA. Hyvin tunnet kumppanies luonnon.
TIMOTEUS. Etkö luule mun haastelevan totta? Sen kuulet kohta, kuulet, että olemme itsemme käyttäneet kuin miehet. (Juo) Mutta vastahakoinen on tänäpänä onni meitä kohtaan, ja luultakseni käymme tässä kahakassa tappiolle, niin näytti taistelon muoto, koska sen jätin, ja arvattavasti joutuu Timoteus Preussiläisten vangiksi; sillä tuskinpa taidan paeta nyt. Mutta iloinen olen sentähden, että henkeni pelastui; sillä minä olen yksinkertainen ja tyhmä sotamies enkä taida itseäni teeskennellä. Jos olisin upseeri, niin eipä tämä juuri mallaisi, vaan täytyis minun antaa huulen rippua ja silmän tuijotella murheellisesti eteeni, vaihka sydän povessa salaisesti laulaa: »sull' kiitos», että pääsin kuin madammi Bergströmska. (Sotahälinä lähenee) He lähestyvät. Niin niin! Niinpä käy kuin ennustin. Meidän joukko pakenee ja Preussiläinen vainoo.