MAURA. Siihen vastakoon sydämmeni koska silmäni on tämän toisen nähnyt.
KASPER. Saattakaat Faustus tänne. (Eräs sotamiehistä menee. Max kuorsahtaa) Ken makaa niin makeasti ihan sodan jaloissa tässä?
GILBERT. Onpa meillä tässä kaksi vankia.
KASPER. Ja makavat kuorsaen! Kuinka ymmärrän tämän?
MAURA. Oi! kaksi onnetonta siinä makaa, kaksi sotamiestä Max ja Fuchs, jotka kuluessa kolmen kuun eivät ole nähneet yhtä ainoata selvyyden hetkeä; mutta nyt on järki sanonut liittonsa ylös ja paennut heidän aivonsa kammareista, ja nytpä he alati näkevät ympärillänsä ainoastaan petosta ja kavaluutta ja pieniä olentoja, jotka väsymättä vaivaa heitä. Äsken, koska painoit he itsensä tuohon alas ja kuulit kaukaalta sodan jyskeen, niin luulitpa he Berlinin kaupungin jo seisovan tulessa ja sauvussa, ja että he itse olit kaatuneet sen rynnäkössä ja oljentelit nyt kuolleitten hämäräisessä maassa haudan toisella puolella. Oo oo! Niinpä he uskoit, onnettomat, ja siinä uskossa lyyhistit itsensä vasten maata kuin kaksi kurjaa jäniksenpoikasta itsensä lyyhistää ruohistoon kuultuansa korvesta haukan äänen.
KASPER. Ha ha ha! No siinäpä kaksi kummallista veitikkaa.
GILBERT. Luulenpa keksiväni heitä kohtaan sukkelan juonen, herra.
KASPER. Hyvä. Mikä on tämä? Mutta vartokaamme, tuossa tulee mies.
(Faustus tulee)
FAUSTUS. Mitä tahtoo herra kapteeni?
KASPER. Sano minulle kuinka kuuluu se lupaus, jonka eilen teit?