Tarjoilija kulki edestakaisin hätäisenä ja koettaen parastaan palvellakseen pöytävieraita ja pelaajia samanaikuisesti. Ravintolanisäntä istui pienellä penkillä uuninlaen alla, näennäisesti kiinnittäen huomionsa kuvioihin, joita hiilihangolla vuoroin piirteli tuhkaan, vuoroin pyyhki pois; mutta itse teossa hän huolellisesti tarkkasi kaikkea, mikä tapahtui ympärillään. Sapen kolahduksesta hän nousi ja astui tulijoita vastaan.
Huomattuaan oppaan, hän mutisi itsekseen:
— Kirottu mies! Pitääpä sinun aina tulla tielleni, kun toivoisin sinut hiiteen!
Luotuaan sitten kiireisen katseen Renzoon, hän sanoi itsekseen:
— Sinua en tunne. Mutta kun tulet sellaisen metsämiehen seurassa, olet varmaankin joko koira tai jänis. Kunhan puhut pari sanaa, niin sinut kyllä tunnen.
Tämä mykkä yksinpuhelu ei kuitenkaan vähääkään kuvastunut isännän kasvoissa, jotka pysyivät liikkumattomina kuin muotokuva — pyöreähköt ja kiiltävät kasvot, lyhyt punerva töyhtöparta, ja silmät kirkkaat ja pistelevät.
— Mitä herrat suvaitsevat? hän kysyi.
— Aluksi aimo pullo kelpo viiniä, sanoi Renzo. Ja sitten jotain haukattavaa.
Näin sanoen hän istui rahille lähelle pöydän toista päätä ja päästi soinnukkaan huokauksen: — ohhoh! ikäänkuin olisi tahtonut sanoa:
— Tuntuupa hyvältä istua, kun on ollut niin kauan jalkeillaan ja täydessä touhussa.