— Hyvä, hyvä! huusivat kapakkatoverit, remahtaen vielä äänekkämpään nauruun. Sillä ei yksikään heistä tullut ajatelleeksi, että nuori mies oli puhunut tosissaan.
— He luulevat minun laskevan leikkiä; mutta asianlaita on todella niinkuin sanoin, huomautti Renzo oppaalleen. Ja pyöritellen tätä leipää käsissään hän virkkoi:
— Kas, millaiseksi ovat sen litistäneet. Sehän on litteä kuin pannukakku. Mutta olipa siellä väkeä. Jos siinä joukossa oli ohutluisia, niin totisesti ne siinä pahasti rusahtivat.
Hän söi nopeasti kolme tai neljä suupalaa tästä leivästä, huuhteli ne alas toisella lasillisella viiniä ja lisäsi:
— Tämä leipä ei yksinään tahdo liukua alas vatsaan. Kurkkuni ei koskaan ole ollut näin kuiva. Saihan huutaa minkä keuhkot kestivät!
— Valmistakaa hyvä vuode tälle kelpo nuorukaiselle, sanoi opas; hänellä on aikomus jäädä tänne yöksi.
— Tahdotteko jäädä tänne yöksi? kysyi isäntä Renzolta, lähestyen pöytää.
— Se on aikomukseni, vastasi Renzo. Vallan yksinkertainen vuode; kunhan vuodeliinat vaan ovat puhtaat. Olen tosin köyhä mies, mutta tottunut puhtauteen.
— Siitä ei teidän tarvitse olla huolissanne, huomautti isäntä.
Hän meni kyökin nurkkakaapin ääreen ja palasi toisessa kädessä mustepullo ja paperiliuska, ja toisessa kynä.