Toisessa tilaisuudessa hän olisi makeasti nauranut tällaista ehdoitusta. Mutta nyt ei ollut naurun hetki.
Jo tullessaan hän oli nähnyt kaduilla jonkunmoista liikettä, josta oli vaikea päättää, oliko se vielä raukeamattoman kapinan maininkia, vai uuden ennettä. Ihmisiä saapui joka taholta; nämä puhuttelivat toisiaan, astuivat parvittain ja pysähtyivät ryhmiin. Ja nyt notaario, vaikka teeskenteli olevansa mitään huomaamatta, höristi korviaan, ja hänestä tuntui kuin kumea melu olisi kasvanut.
Hän tahtoi siis niin pian kuin suinkin päästä lähtemään. Mutta hän olisi halunnut viedä Renzon hyvällä ja sovinnolla. Jos näet hänen kanssaan olisi syntynyt ilmiriita, ei hän olisi voinut olla varma siitä, että heitä kadulle tultuaan enää olisi ollut kolme yhtä vastaan. Tämän vuoksi hän iski kätyreille silmää, että malttaisivat mielensä ja etteivät kiihoittaisi nuorta miestä. Itse puolestaan hän koetti rauhoittaa häntä ystävällisin sanoin.
Pukeutuessaan kiireisesti Renzo kokosi niin hyvin kuin saattoi muistissaan edellisen päivän tapahtumia ja huomasi pian osapuilleen, että asetukset, suku- ja ristimänimet olivat syynä kaikkeen tähän; mutta miten hiidessä tuo mies tiesi hänen nimensä? Ja mitä hemmetissä oli tapahtunut viime yönä, kun oikeus oli tullut niin rohkeaksi että uskalsi käydä käsiksi yhteen niistä kelpo nuorista miehistä, joiden ääni edellisenä päivänä oli ollut niin painava, ja jotka eivät suinkaan kaikki saattaneet olla nukuksissa, koska Renzokin kuuli kadulta yhä kasvavaa melua? Kun hän sitten katsoi notaariota suoraan silmiin, näki hän hänen kasvoissaan värähtelevän epävarmuutta, jota mies turhaan koetti salata. Sitten hän koettaakseen selvitellä arveluitaan ja tutkistella maaperää sekä voittaakseen aikaa, jopa yrittääkseen jotain juonta kysäsi:
— Ymmärrän hyvin, mikä on syynä tähän kaikkeen. Se on tuo kysymys suku- ja ristimänimestä. Eilen illalla olin totta puhuakseni hieman iloisella tuulella: näillä ravintolanisännillä on joskus hyvin petollisia viinejä. Ja joskus, nähkääs, kuten tiedätte, kun viini on mennyt sisälle samasta aukosta, mistä sanat tulevat ulos, niin sekin tahtoo sanoa sanansa. Mutta jos ei ole kyseessä muu kuin tämä, olen nyt valmis antamaan teille hyvitystä. Ja johan muuten tiedättekin nimeni. Mutta kuka hiidessä sen on teille sanonut?
— Hyvä, nuori mies; hyvä! vastasi notaario erinomaisen ystävällisesti. Huomaan, että olette järkevä. Ja uskokaa minua, joka puhun ammattikokemuksen nojalla, te olette ovelampi kuin monet muut. Kun on tuolla päällä, niin kaikkein helpoimmin pääsee pulasta. Teidän täytyy ainoastaan lausua pari sanaa, niin teidät päästetään vapauteen. Mutta nähkääs, ystäväni, minun käteni ovat sidotut, enkä voi päästää teitä menemään, niinkuin tahtoisin. Joutukaa siis ja tulkaa pelkäämättä kanssamme. Kun he huomaavat kuka olette … ja sitten minäkin sanon sanasen hyväksenne … antakaa minun vaan järjestää asia… No niin, joutukaa nyt vaan, hyvä ystävä.
— Vai ette voi: minä ymmärrän, sanoi Renzo; ja hän jatkoi pukeutumistaan, häätäen eleillään kätyrien liikkeet joka kerta kun nämä tahtoivat tarttua häneen häntä jouduttaakseen.
— Kuljemmeko tuomiokirkon torin kautta? hän sitten kysyi notaariolta.
— Mitä teitä vaan tahdotte; lyhintä tietä, jotta pikemmin pääsisitte vapaaksi, tämä vastasi, ollen itsekseen suuresti harmissaan siitä, että täytyi jättää sikseen tämä Renzon salaperäinen kysymys, joka olisi antanut aihetta niin moneen tutkivaan kyselyyn.
— Huono onni! ajatteli hän. Käsiini joutuu mies, joka ilmeisesti veisaisi sitä virttä, mitä ikinä vaatisi. Jos vaan olisi hetkinen aikaa, niin voisi noin vaan extra formam, akateemillisesti, ystävällisesti keskustellen, ja ilman nuorankiristystä saada hänet tunnustamaan mitä hyvänsä; mies, jonka voisi viedä vankilaan valmiiksi tutkittuna, ilman että hän huomaisi mitään; ja tällaisen miehen pitää joutua käsiini näin pulmallisena hetkenä! — Ei, ei tästä niin helpolla päästä — hän ajatteli edelleen, kuunnellen ja kääntäen päätä taapäin — tämä päivä uhkaa käydä eilistä vielä pahemmaksi.