— Herra pastori, en pyydä teiltä anteeksi vaivaa, jonka minun tähteni näette. Te teette tämän Erään vuoksi, joka hyvin korvaa, ja tämän teidän joukkoonne kuuluvan olentoparan vuoksi!…
Tämä ilme ja nämä sanat elähyttivät Don Abbondion rohkeutta; hän päästi syvän huokauksen, joka jo tunnin ajan oli liikkunut hänen sisällään pääsemättä ilmoille, ja virkkoi ääni niin kunnioittavana kuin suinkin saattaa kuvitella:
— Teidän Ylhäisyytenne laskee leikkiä! Mutta … mutta…
Ja tarttuen näin kohteliaasti tarjottuun käteen, hän solui niin taitavasti kuin saattoi satulasta maahan.
Nimittämätön tarttui niinikään Don Abbondion ohjiin ja jätti ne omien ohjiensa mukana ohjaajan huostaan. Tämän hän määräsi odottamaan ulkona. Sitten hän otti taskustaan esiin avaimen, aukaisi pienen oven, pyysi pastorin ja vaimon astumaan sisälle, astui heidän jälkeensä, kulki heidän edellään pienille portaille, joita kaikki kolme vaieten alkoivat kiivetä.
NELJÄSKOLMATTA LUKU.
Vähää aikaisemmin oli Lucia alkanut herätä. Ensi hetket hän oli käyttänyt tuskallisiin ponnistuksiin täydelleen herätäkseen, eroittaakseen unen synnyttämät sekavat näyt tämän kauhean todellisuuden muistoista ja kuvista, joka niin suuresti muistutti kuumesairaan synkkiä houreita.
Vanha vaimo oli heti lähestynyt häntä ja koettaen saattaa äänensä nöyräksi hän oli sanonut hänelle:
— Kas, olettehan nukkunut! Olisittepa voinut nukkua vuoteessa; sanoinhan sen teille moneen kertaan eilisiltana.
Ja kun ei ollut saanut vastausta, oli hän jatkanut samaan tapaan, puoleksi kehoittaen, puoleksi nuhdellen: