— Syökää toki jotain; olkaa järkevä. Voi, kuinka olette näivettyneen näköinen! Teidän pitää välttämättömästi syödä. Ja kun hän palaa kotia, saan minä vielä siitä kärsiä!
— Ei, ei, tahdon lähteä täältä, tahdon lähteä äitini luo. Isäntä sen lupasi. Hän sanoi: huomisaamuna. Missä on tuo isäntä?
— Hän on lähtenyt linnasta. Mutta sanoi pian palaavansa ja sitten tekevänsä, mitä tahdotte.
— Sanoiko hän niin? No hyvä, minä tahdon heti paikalla lähteä äitini luo.
Samassa kuullaan askeleiden kolinaa viereisestä huoneesta ja seuraavassa tuokiossa kolkutusta ovelta. Vanhus rientää ovelle ja kysyy: kuka siellä on?
— Avaa, vastaa lempeästi tunnettu ääni.
Eukko aukaisee salvan, Nimittämätön tuuppaa hiljaa ovea, raoittaa sitä, käskee vanhan vaimon tulla ulos ja lähettää heti sisälle Don Abbondion ja kunnon vaimon. Sitten hän uudelleen sulkee oven, jää sen taakse ja lähettää eukon kaukaiseen linnan osaan, kuten jo oli lähettänyt viereisessä huoneessa vartioimassa olleen naisen.
Koko tämä liike, odotuksen hetki ja uusien henkilöiden ilmestyminen herättivät Lucia parassa kauhean mielenkiihoituksen. Sillä vaikka hänen tilansa oli sietämätön, herätti hänessä kuitenkin pieninkin muutos epäluuloa ja mitä vilkkainta levottomuutta. Hän katselee, näkee papin ja naisen; tästä hän hieman rauhoittuu. Hän katsoo tarkemmin: onko se todella tuo pastori, vai ex? Hän tuntee nyt Don Abbondion ja jää muutaman hetken tuijottamaan, ikäänkuin lumottuna. Kunnon vaimo lähestyy häntä, kumartuu alas hänen puoleensa, katselee häntä osaaottavasti tarttuen hänen molempiin käsiinsä, ikäänkuin häntä samalla hyväilläkseen ja auttaakseen ylös ja virkkaa:
— Oi, lapsiparka, tulkaa, tulkaa meidän kanssamme.
— Kuka te olette? kysyy Lucia.